Kirjoitan päivän viimeiseksi lauseeksi "dagens sista kund" ja lasken melkein kannettavan kannen alas.

Kirottu mielikuvitus.

Mieleni lentää lapsuuden lähikirjastoon ja Maria Langin dekkareiden kohdalle.

Mikä loistava dekkarin nimi! Kun osaisi kirjoittaa ruotsia niin hyvin! Ja juuri kun minun piti sulkea kone. Ja se kasa Nesbötä yöpöydälläni, joka on oikeastaan tarjotin jaloilla. Kasa, joka odottaa lämpimiä kesäpäiviä tai sellaista päivää kuin tänään, kun siirrän ulkosohvan moikkaamaan aurinkoa terassin reunaan ennen kuin aurinko siihen omin voimin ulottaa.

Kävelen keskiöisessä asunnossa. Nukkuvat lapset ovat edelleen kauniita, vaikka heillä on jo omat sähköpostiosoitteensakin. Minua hellyyttää. Keittiön pöydälle jääneet piirustukset huoneen sisustuksesta. Joka on sellainen kuin pitää, normien mukainen, jossa on lamppu ja viherkasvi ja matto. Minua hellyyttää jääkaapin oveen magneetattu paperi, jossa sanotaan "nyrkkeily" ja se paperi ei ole minun. Eikä meillä ole edes tapana laittaa mitään kiinni jääkaapin oveen.
---
Muutama päivä sitten tapasin itseni. Tiesinhän sen jo etukäteen, soitin itselleni, ja tunnistin ääneni ja tunnistin kemiani. Olen 175-senttinen mies, joka on ollut naimissa jo kymmenisen vuotta. Olen ryhdikäs perheenisä, tukka hieman harventunut, vaikka olenkin itseäni nuorempi. Että kun puhun itsekseni siitä, että voi olla kunnollinen ja samalla surffari ja rock. Että voi olla asioita sulkematta silti pois asioita. Onneksi en ollut niin kuin olen itse, 181-senttinen vaalea komistus. Olisin runtannut itseni aitaa vasten, puhkonut silmäni, raapinut vaatteet päältäni ja pakkomasturboinut. Vittu. Se olisi tehnyt minulle hyvää, koska vaimo ei anna kovin usein.

Mutta.

Koska olen a) edelleen sen verran pinnallinen ja koska edelleen b) kunnioitan avioliittoa, niin en tehnyt mitään itselleni. A-kohta on jo kuitenkin sen verran kova, että B:stä olisi tuskin edes joutunut keskustelemaan.

Kävin katsomassa asuntoa, joka oli yksiön verran pienempi, kuin nykyinen kotini, mutta jokainen sen huone oli suurempi. Kaksi vessaa, huoneisiin mahtui muutakin kuin sänky. Ei naurettavan suurta vaatehuonetta, ei idioottimaisen suurta olohuonetta, eikä saunaa, jota ei tule käytettyä kuitenkaan kovin usein.

Takapihalta kuusien takaa aukeni kuin salaa kaupungin hienoin maisema. Tai ehkä toiseksi hienoin, koska vesi on kuitenkin tärkeä elementti minulle. Kaupungin keskusta jäi vasemmalle, ja edessä oli jylhää maisemaa, outoja kukkuloita ja tuntematonta maisemaa silmänkantamattomiin. Juna kulki radalla jossain siellä kaukana. Rinne vietti alas jyrkkänä ja näin melkein sieluni silmin koko rinteen täynnä viiniköynnösriviä.

Eksyin.

Kävelin tyhjiä katuja ja tutun hautausmaan poikki nykyiseen huonekalujeni säilytyspaikkaan.

Olen varma, että myös kello on mukana tässä ikääntymisjutussa. Kello liikkuu nopeasti eteenpäin jo aamusta.  Teen koko ajan, enkä ehdi mitään.

Edellisen illan kolme siideriä jympyttivät päässä, naputtelin kiireisen sopimuksen lähetettäväksi eteenpäin. Kahvi oli tietenkin loppu, joka tehosti päänsärkyäni edelleen. Oikoluin sopimusta ja vedin vaatteita päälle samaan aikaan, nopea hyppy bussiin, toinen hyppy S-markettiin torin laidalla kaappaamaan doubleshot espresso pahimpaan kafeiinipuutteeseen ja takaisin toiseen bussiin. Päätepysäkillä oli 7 minuuttia aikaa treenitunnin alkuun, mutkittelin Citymarketin parkkipaikan autojen lomassa juosten, ja toivoin, ettei kukaan avaa ovea. Nopeasti pukukoppiin, ulkovaattet pois päältä ja tasan kolmelta seison tatamilla jo valmiiksi hengästyneenä.

Ja sitten on jo ilta. Olisin halunnut lähteä jonnekin. Koska ajattelin, että prinssi Charming ei tajua etsiä minua kotoa tänäkään iltana. Ei sillä, että välttämättä haluaisin häntä sieltä löytää, missä olisin.

Mutta kun hihna hirttää kiinni.

Mutta kun siinä vaiheessa, kun edes ajattelet välikuolemaa, pitäisi olla jo menossa taas.

Että kun tajuaa, että kaikissa bileissä ei vaan voi olla.