Epäluonteenomainen blogipostaus

Sain Epäluonteenomaista-blogista haasteen. Haasteiden tekeminen minulle on hyvin epäluonteenomaista! Olen vain sellainen. Yleensä, jos kaikki tekevät jotain, niin minä en ainakaan lähde sellaiseen hömpötykseen. Olen ollut jo lapsesta aika asti cool.

(En ole tehnyt arkeani kuvina haastetta, koska postaan muutenkin Facebookiin tai Instragrammiin jotakin hölmöjä, merkityksettömiä, ei aseteltuja, ei kaunisteltuja kuvia asioista, jotka huvittavat minua juuri sillä hetkellä. Se, että alkaisin kuvaamaan tarkoituksellisesti ja miettien, mitä teen - se ei vaan ole meikäläisen juttu.)

Haasteen säännöt:

1. Linkitä henkilö, joka haastoi sinut. (TSEK!!)
2. Kirjoita säännöt blogiisi ja vastaa alla oleviin kysymyksiin. (KYSYMYKSET OVAT ALLA!!! HUOMHUOMM!!!)
3. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät. (TÄSSÄ ONKIN HAASTEEN HAASTAVIN OSUUS.)
4. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogiinsa. (...)
5. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen. (OKEI.)


1. Mitä aiot tehdä isona? 

Joskus sanoin, että isona aion omistaa ravintolan. Jostain syystä - ehkäpä siitä, että viime aikoina ravintolasyöntiharrastukseni on jäänyt taka-alalle (koska urheilun vuoksi olen todellakin joutunut ajattelemaan enemmän, mitä suuhuni laitan ja mitään paskaahan sinne ei laiteta) - ajatus on hautautunut syvälle, ja nyt esiin nostettaessa ei edes tunnu kiinnostavalle.

Tällä hetkellä sanoisin, että aikoisin olla hyvä, kypsä urheilija. Maailman, Suomen paras en, mutta hyvä. Ja kypsä vähän niin kuin vanha.

2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin …

... tätä lausetta ei pysty jatkamaan. Rohkeus ei ole koskaan, koskaan ollut esteenä millekään tekemiselleni. Otetaan joku mies, josta olen salaa kiinnostunut. Minä kyllä ilmoitan sen. Laskuvarjohyppy - ei, koska se ei kiinnosta minua. Kuoleman uhmaaminen - ei, koska se olisi vain tyhmää. Asioiden sanominen ääneen - ei.

Ainut asia, mitä pystyn tähän kuvittelemaan on se, että sanoisin ääneen kaiken sen paskan, mitä päässäni milläkin hetkellä liikkuu, mutta tiedän, ettei kukaan pitäisi silloin minusta. Joten se siitä.

3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?

Kauneus- ja rakkausasiat. Jos jokin kuulemani, näkemäni tai kokemani asia on henkeäsalpaava.

Jos teen jotakin asiaa hampaat irvessä, niin, etten oikeasti haluaisi olla siinä, ja siinä vaiheessa, kun päähän hiipii ajatus, että who am I shitting, ja luovutan, ja sanon itselleni, etten jaksa tätä teeskentelyä. Siinä vaiheessa, kun olen menossa kotiin, ja olen vihainen itselleni siitä, etten ollut taaskaan rehellinen itselleni.

4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluaisit kokeilla?

Jos minulla olisi jokin harrastus, mitä haluaisin kokeilla, niin miksi ihmeessä en siis kokeilisi?

5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä muuttunut iän myötä? 

Meillä on sukurasituksena raskaat silmäluomet. Äitini on käynyt silmäluomien kohotuksessa, ja tämä sukurasitus näkyy jo nyt todella selvästi NAK:lla. Silmät ovat lähes itämaiset ja luomet hyvin raskaat. Eli sinällään - kauneusleikkausko se on vai ehkäpä elämää helpottava juttu. Muuten ylipäätään ajatus leikkaukseen joutumisesta tai menemisestä on niin kauhea, että tuskin vain turhamaisuuttani menisin. Pidän naamastani ja tisseistäni.

Minulla ei ole aiemmin ollut tästä mielipidettä, joten vaikea sanoa. En ole koskaan ajatellut, että haluaisin vartalooni mitään keinotekoista. Sen sijaan olen kyllä käynyt läpi kasvoilleni tehdyn paranteluproseduurin, mutta se ei ollut leikkaus.

6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko jokin biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?

Tämä on juttu, jota en ymmärrä, koska minulla ei koskaan soi päässä mikään, ei ainakaan niin, etten antaisi sen soida tai se häiritsisi minua. :) Monet valittavat tästä, mutta jos tuo on ongelma, niin kaikkihan on aika hyvin.

7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?

Tietokone on työvälineeni, joten hieman vaikea ajatella. Sen pitää olla aina uusi (koska läppäri kestää käytössäni noin vuoden), tarpeeksi tehokas (käytän läppäriäni ainoastaan työhön, joten kaikki turha on turhaa), enkä sen vuoksi voi ajatella, ettei olisi "varaa" ostaa jotakin, mitä tarvitsisin sen suhteen, koska ilman sitä minulla ei tosiaankaan olisi varaa yhtään mihinkään. Kai sitä aina voisi olla hienompi ja kalliimpi läppäri, mutta monestihan se on niin, että ostan koneeni myöskin sen mukaan, miltä se tuntuu sormiin ja miten ergonominen se on siinä mielessä, että välttämättä se kallein ei sitten ole se juttu. Toisaalta - ainut syy pröystäillä hemmetin kalliilla koneella olisi kuljetella sitä Mr. Bean-mäiseen tapaan kaupungilla hintalappu siinä edelleen kiinni, joten viisari ei värähdä tämänkään suhteen. Tässä huushollissa on iPadeineen, muine tablettikoneineen, älypuhelimineen ja muineen enemmän tekniikkaa kuin on tarpeenkaan.

Mutta jos nyt olisi pakko ostaa. Niin mitä se nyt sitten olisi.

No, ostaisin varmaan jonkun Dellin läppärin, koska pidän merkistä. Ihan vaan kalleimman mitä löytyy.

8. Opiskeluhaaveita, mitä?

Olen itse asiassa hakenut opiskelemaan liikunnanohjaajaksi/PT:ksi vai mikä se nyt olikaan, mutta tämä olisi siis kaiken muun tekemäni ohessa. Ja koulutus on maksullinen, joten sinällään ei varmaan ole kyse siitä, ettenkö pääsisi. Niin ja Itä-Aasian tutkimuksen pääsykoekirjat ovat pöydälläni. Jospa muistaisin tällä kertaa mennä myös pääsykokeeseen ;) Tässä iässä se ei ole niin justiinsa. Avataan ovia ja katsellaan, että mikä olisi kiinnostavaa.

9. Mikä on kaikkein tärkein arvosi ja miksi?

Vapaus. Otapa se pois, niin tiedät, miksi. Se vie samalla niin paljon muutakin.

Ajattelen tuota siis vastakohtana vankilalle. Tällä hetkellä ja näissä piireissä ei nyt ehkä ole ihan realistinen uhka, mutta vankilassa joskus töissä olleena - eikä se nyt kauhea paikka ole satunnaiseen visiittiin - niin olen kyllä ajatellut, että mitä, jos minä olisin täällä, 23 tuntia päivässä omien ajatusteni seurassa.

Ajattelen vapautta kyllä siitäkin lähtökohdasta, että en ole minkään kuluttavan, huonon ihmissuhteen vanki.

10. Riitätkö itsellesi?

Riitän. Tää on vähän niin kuin lapsi sanoo, että en jaksa enää kävellä. Mitä sitten teet - jäät seisomaan siihen? Jos sanoisin, että en riitä, niin mitä - onko jotain lisäosia, mitä on mahdollista hankkia?

11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?

En ole kovin kummoinen käsillä tekijä, ainakaan niin, että mitään näkyvää tulosta olisi. (Vrt. käsityöt tai korjaushommat.) Koska työ on työtä, ja työni on koneen naputtelua, niin sanoisin nyt sitten vaikka ihmisen silittely omasta tahdostani.

Koska mä en juurikaan surffaile blogimaailmassa, tämäkin on vain omien Facebook-tilojeni pidennyskanava, niin haastan IRL-ihmisteni blogeista Vihreen naisen ja sit vaikka Ansukan.

Ja sit haastan sut, joka luet tätä. Ilmianna itsesi. Tarkoitan sitä! :)

Tädin rakas peikko

Pääsiäisenä näin ensimmäistä kertaa siskoni pienen pojan, kolmeviikkoisen peikkotukan. Onhan näitä vauvoja tässä elämässä nähty, muttei vähään aikaan, enkä ole ketään pidellyt niin sylissäni. Tämä pieni poika on minulle erityisen rakas ollut jo ennen syntymäänsä. Peikko on minun peikkoni. Minä tuskin enää tässä elämässä lapsia teen, joten tämä on se poika. Ei sillä ole väliä, että tuleeko tyttö vai poika, kunhan on terve, he sanovat. Niin onkin, mutta pieniä miehiä on silti elämästäni puuttunut tähän asti. Aion olla megatäti hänen elämässään. Paras täti. 

NAK pitää pientä peikkoa sylissään ja on ihmeissään kaikesta pienuudesta. Hän tajuaa sitä kautta oman pienuutensa, neljätoistavuotias. Vasta olet ollut itsekin tuollainen. Kauan aikaa sitten, mutta silti äskettäin. Hän tajuaa, miten hauras elämä on, miten pienet ovat eväät alussa. Miten hän on jo pian aikuinen, mutta peikko on edelleen pieni poika. Hän tajuaa paremmin äidinrakkautta, minun rakkauttani häntä kohtaan. 

NAK istuu sylissäni samalla tavalla kuin peikko. Pää rintaani vasten. Sataseitsemänkymmentäkolmesenttinen. VAK, kipeänä, hieman harmissaan siitä, ettei pääse vauvaa tapaamaan, lähettää minulle kuvaviesteinä omia vauvakuviaan. Että on hänkin suloinen ollut joskus, ja pieni. Katsoo lähettämämme videon vauvasta 20 kertaa peräkkäin.

Tämä on hyvä poika, peikko. Lähentäjä meille kaikille.

---

Ikävä raastaa erotessamme. Peikko ei meitä muista eikä osaa kaivata, hän ei edes muista vielä hetki sitten naamansa edessä kiivaasti heiluvaa omaa nyrkkiään, joka vahingossa tarttuu hänen mustaan tukkaansa, josta hän nappaa tiukasti kiinni ja pian huuli mutristuu kivusta. 

Mutta mistä peikko tietäisi, että ikävöimme häntä joka hetki, kun emme ole hänen luonaan. 

Potkut

Hetken hiljainen hetki työni parissa, ja päätin tsekkailla huvin vuoksi kaikenlaisia työpaikkoja, "oikeita töitä", eikä tätä haahuilua alasti kotona, itseni toteuttamista ja dollarin kuvien kilahtelun seuraamista tililleni. 

Hetkeä myöhemmin naputan sähköpostin, jossa lukee mm. "kiksejä". Meinasin laittaa myös sanan "siemennesteessä", mutta jätin sen pois. Sattumoisin olen ansioluetteloni päivittänyt äskettäin, lyhentänyt yhteen sivuun, mutta en laita sitä liitteenä. En vielä. Se on kuitenkin confidentiel. Kirjoitettuna niin kuin Agatha Christien romaaneissa, kursiivilla, vieras sana, josta et yhtään tiedä, mitä se voisi tarkoittaa, mutta varmasti jotain hienoa.  

Alle minuutti sähköpostin lähettämisestä tyyppi soittaa takaisin. Puhuu minun murrettani, hellyyttävä. 

Melkein enää puuttuisi käytännön toteutus. 

Aivan mieletön paikka, josta todellakin saisin niin paljon kiksejä. What am I waiting for?

Uunin sytykkeeksi

Latasin eilen kännykkääni Tinderin (keksi syy tähän). Naamat sieltä olivat nopeasti selattu loppuun. Jos mun ikähaarukka on 35-45 (alemmas voi mennä, ylemmäs tuokin on jo kipurajan yli),  niin palvelussa ei näillä huudseilla montaa tyyppiä ole, ja samalla ikähaarukalla 160 km, joka on maksimi ko. palvelun haku, niin naamat oli katsottu nopeasti. Mitään muita hakukriteerejä sukupuolta lukuunottamatta tuohon ei voi laittaa.

Noh. Appsissähän ei kovin montaa toimintoa ole. Lue jostain muualta, miten se toimii, mutta tyyppejähän voi siis hylätä joko ruksilla tai heilauttamalla peukalolla seuraavaan kuvaan. (Vastaavasti tykätä sydän-kuvalla.) Mulla vaan sattui olemaan tiukka selausmoodi päällä, ja näin yhden tutun naaman, josta olisin kyllä kiinnostunut, mutta peukalo heilahti vähän liian nopeasti. Sitä ei voinut perua enää! Nyyh! Samalla tulin tuntemaan, että heilauttamalla peukaloa väärään suuntaan saatat olla kiinnostunut jostain, mistä et ole kiinnostunut oikeasti.

Haun suhteen - kilometrimäärät eivät kyllä pidä mitenkään paikkaansa, sillä palvelu näytti mulle muka 2km:n päässä olevan ihan IRL-tuttujani, jotka asuvat 200km:n päässä.

Palvelun anonyymius toimii ehkä suuremmissa kaupungeissa, joissa on noin miljoona asukasta enemmän kuin tässä. Näes jopa Suomen mittakaavalla isohko kaupunki MUTTA ei niin yleinen nimi, niin eikös sieltä jo iloinen leskimies pistä viestiä  Facebookin muut-kansioon, koska "on nähnyt profiilini, dear".

Mutta sitten niihin naamoihin, olihan siellä muutama kivakin. Itse kyllä tein niin, että jos näin jonkun kivan naaman, niin katsoin kaikki kuvat ja sitten katsoin myös, että onko hänellä siinä mitään tekstiä. (Oma tekstini on hamasta alusta Facebookissani ollut teksti, joka on tarkoitettu lähinnä ystävilleni, joten se on vähintäänkin outo.)

Tällä hetkellä mulla olisi siis 19 tyyppiä parina Tinderissä.  Kaikki tietenkin huikean hyvännäköisiä. Yhden kanssa jo kirjoittelinkin pitkät pätkät, mutta tyyppi on mua 10 senttiä lyhyempi (mikä ilmeni keskustelun lomassa), joten voidaan unohtaa romanttiset haaveet. Harmi, megasöpö ja todella mukavan oloinen. (Tästä joku ystävä puhuikin mulle joskus, että miten voin "olla niin pinnallinen, että pituudella on niin suuri merkitys". Varmaan turha sanoa, että ko. tyyppi oli siellä 160 sentin "hujakoissa".)

Toinen tyyppi, kenen kanssa kirjoittelin, haisi naimisissa olevalle. Idiootti oli myös suurin piirtein tulossa suoraan luoksi. Poistoon.

Kolmas tyyppi näyttää siistille pukumiehelle, mutta jutut ovat tekokuivia ja tekohauskoja. Jossain vaiheessa en enää edes kommentoinut.

Kukaan muu ei sitten mitään kirjoittanutkaan. Veikkaan, että palvelussa on (ainakin mun ikähaarukalla ja alueella) nopeasti selattu mitä selattavissa on, ja sitten se on melko pitkälti siinä. Että voihan appsin avata ja käydä joka päivä katsomassa, että onko tullut mitään kivaa uutta lisää.

Mutta ehkä ei.

Semmoiset sunnuntai-illan huvitukset mulla.

Pain is weakness leaving the body

Kävin tänään pitkästä aikaa crossfitissä, lähes kolmen kuukauden tauon jälkeen. Saliohjelmani ja omalle lajitreenilleni omistetut viikonloput ovat vieneet aikaa ja intoa niin, etten ole sinne erikseen ehtinyt tai oikeastaan halunnut mennä. Eikä ole ollut kaveriakaan nyt pitkään aikaan.Viitisentoista tuntia liikuntaa viikossa on kuitenkin melkein jo osa-aikatyön verran.

On se vaan niin erilaista kuitenkin. Nostella painoja, kannattaa omaa painoaan, hengästyä - kaikkea noita erikseen, heilutella jalkojaan tiukassa tahdissa, kun taas crossfitissä teen niitä peräkkäin, päällekkäin, koko ajan ja täysillä niin, että 15 minuutin jälkeen on niin puhki! Ja tunti pitäisi kestää. Oikeastaan pitkästä aikaa ajattelin, että mitä, jos mun sydän ei kestä. Kuolen tähän. Muille jää traumoja. Kriisiryhmä. Sen jälkeen, kun tein viimeisen burpeen viidestäkymmenestä.

Kuva täältä.

Viimeisen 10 minuutin aikana tunsin hetken, kun silmissäni sumeni. Näkökenttäni reunoille tuli aivan selkeät mustat reunukset. Olen joskus pyörtynyt, ja tiedän, että tuosta se alkaa. Mutta sain vain "paskani kasaan" ja jatkoin boksihyppyjä. Ei tässä mitään.

Viimeisen setin viimeisenä liikkeenä oli 50 hyppynaruhyppyä. Sain 11, ja jalka otti kiinni naruun, pysähdyin, laskin pään alas, oli pakko. Jatkoin taas, 9. Sitten 20. Sitten loput. Tein jokaisen. Ensimmäiset viidetkymmenet eivät olleet niin vaivalloisia.  

Tunnin jälkeen olo oli kuollut - ei niin kuin olisit itse kuollut, vaan että olisit juuri saanut tietää, että joku on kuollut. Kuin päähän puulla lyöty. Pitkälti ennen itkua. Kävelin pää pilvessä bussipysäkille. En tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Vaivalloisesti sain kaivettua jostakin ajatuksen, että pitäisi katsoa, milloin seuraava bussi tulee. Vaivalloisen pohdiskelun jälkeen sain miinustettua minuutteja sen verran, että ehtisin ruokakauppaan hakemaan iltaruuan. Haahuilin ympäriinsä. Jauhelihaa. Ei voi. Eilen syötiin. Mehut on siirretty eri paikkaan. Mitäs mitäs. Vihanneksia, hedelmiä. Ei pysty, käsi ei nouse. Suklaata. En ota, vaikka on kaksi vitosella.

Lopulta 10 minuutin kaupassa haahuilun jälkeen istuin bussipysäkillä. Meillä syötäisiin tänään vessapaperia.

Euforia saa odottaa. En tajua mitään. Istun kaksi pysäkkiä kotipysäkin ohi. En tajua kotona mitään, mitä minulle sanotaan. Sano taas. Mitä sanoitkaan. Veri on siirtynyt aivoistani aivan jonnekin muualle. Kunnes yhtäkkiä kuulen kohahduksen. Olen hyvällä tuulella. Olen rakastunut. Ajattelen hyvää ystävääni. Laitan tekstiviestin. Käsissä on ihana lämpö. Lihaksia kivistää. Voisin tehdä mitä vaan, kyetä mihin vaan. Humala. Tanssisin baarin tyhjällä tanssilattialla.

Nälkä ei tule vielä pitkään aikaan. Jotakin on silti laitettava suuhunsa, ettei noutaja tule pesäpallomaila kädessään, hakkaa päähän ja mahaan kiljuvaa nälkää. 

Näin olen jotenkin vain enemmän elossa. Kun lihakset ovat kipeät, niin tunnistan ääriviivani. 

Se on hyvin henkinen olotila. 

Sliding doors and second chances

Välillä elämässä tulee sellaisia kohtia, että joutuu tekemään päätöksiä (no shit, really?), sellaisia pieniä, lähinnä ei/joo-tasolla. Eillä jatkat niin kuin ennenkin, ja joolla tulee joku pieni lisä. Ei mitään älyttömän suurta. Ei mitään sellaista, mitä mielletään yleisesti suureksi jutuksi, kuten ero tai muuttaminen.

Mutta sitten, kun katsot taaksepäin, niin tiedät, että tää on se yksi pieni juttu, jonka valitsit jooksi, se aloittaa ensin sellaisen vaivihkaisen liikkeen ja sitten kaikki vyöryy hirveällä paineella eteenpäin ja muuttaa elämän ihan kokonaan.

Kyllähän se elämä tietenkin kymmenessä vuodessa saa jo muuttuakin. Mutta siellä se on, se valinta, joka vaikuttaa tähän päivään, ja siihen, että kaikki on nyt siten mahtavasti, kuin on, kaikkine niine hienoine ihmisine, harrastuksineen, töineen ja muine asioineen, joten asiat ovat juuri nyt. Ja sitten edessä on samanlainen valinta - ihan täsmälleen sama valinta.

Miksei valitsisi siis taas samoin, jos lopputulos on tämä? Mutta jos valitsee, ja kaikki muuttuu, ja menetän kaiken tämän? Kaipaanko sitä kaikkea siellä 10 vuoden takana? En todellakaan! Mutta mitä siis, jos kaikki muuttuukin takaisin huonosti?

Toivon itse olevani ainakin subjekti elämässäni ja se, joka ottaa vastuun, enkä se, joka viittaa kohtaloon ja siihen, että asiat vaan tapahtuvat. Toisaalta monien asioiden kanssa olen huomannut sen, että jotkut asiat tapahtuvat lopulta kuitenkin niin, vaikka sitten viiveellä. Valitset "väärin", kuljet pitkän polun, ja pääset kuitenkin samaan lopputulokseen.

Vuoden alusta tein päätöksen jatkaa harrastustani muissa piireissä. Toistaiseksi sen vaikutukset ovat olleet monen pahan ihmisen hylkääminen, uusien (toivottavasti hyvien) ihmisten tapaaminen, merkittävät vaikutukset terveyteeni (lähinnä kun ei ehdi humputella viikonloppuna), mutta onko se taas estänyt tapaamasta ihmisiä harrastusten ulkopuolella? Ehkä. Mutta humputtelemaan mennessä sitä ei oikein nää - samat naamathan siellä humputtelee vuodesta toiseen.

Kolme-neljä vuotta sitten tein yhden päätöksen kahden ihmisen välillä, joista varmasti valitsin väärin jo heti alkujaan, ja tiesin sen jo silloin, mutta tein sen vaan oikeastaan siksi, että se oli oikein väärää kohtaan. Ja minähän tein tietenkin väärin jo heti alusta.

Me kaikki kolme olemme siis menneet tässä välissä omia polkujamme. Ja sitten yhtäkkiä - periaatteessa - olisi mahdollisuus tehdä se oikea valinta. Valita toisin. Ja hitto soikoon - tiedän, että todellakin valitsisin toisin, tekisin sen kunnolla, katuisin, hyvittäisin, pitäisi kuin kukkaa kämmenellä, koska se olisi oikein minua kohtaan, ja oikein oikeaa kohtaan. Periaatteessa, sanon sen siksi, että käytännössä tällaista mahdollisuutta kuitenkaan tulee.

Haikeaa ja surullistakin.

Backstreet's back, alright.

Löysin tämän oman blogini tai päiväkirjani, mikä tämä onkaan, vahingossa, jo lähelle vuoden jälkeen edellisestä viestistä. En edes muistanut, että tämä on enää täällä, luulin poistaneeni tämän sen jälkeen, kun poistin kaikki vanhat tekstit. Näiden sanojen kirjoittaminen tähän oli työn takana, sillä käyttäjätilin sähköpostiosoitteen ja salasanan muistaminen vaati muistini kaivelua.

Työt ovat vieneet mennessään, ei minulla ole ollut aikaa kirjoitella ylös päivieni kulkua sen enempää kuin Facebookin tilapäivitykseen, eikä tuskin aikaa miettiä olemistani ja ajatuksiani. Huvitti lukea itseäni, kuka tuokin on. Ne sanovat, ettet ole muuttunut yhtään, mutta kyllä olen, muuttunut ja muutun koko ajan. Olisinpa tämä nykyinen ihminen kaikissa noissa menneissä koettelemuksissa! 

Toisaalta kaikessa oman napansa ympärillä pyörimisen tärkeydessä, tässä, jossa on tärkeää kertoa itsestään 11 asiaa, päivittää Heiaheiaa, kertoa, missä on matkustanut, on helppo syöttää yleisölle mitä yleisö haluaa, upottaa tietoon, tiivistää rivit niin pienelle välille, etten kerro oikeastaan mitään, millä on väliä. 

Niin se vain on. Sori. 

Mutta saatanpa silti kertoa.