Miesjuttuja eli miksi pitäisi yrittää olla jotakin mitä en kai ole

Minua välillä aina huvittaa se, kun ihmiset ovat aina jotenkin hirveän kiinnostuneita mun ns. miesasioista, niiden olemassaolosta tai olemattomuudesta. Normaali keski-ikäistyvä luuska tietenkin olisi jo kelpuuttanut jonkun maleksimaan nurkkiinsa, mutta en minä. Sen vuoksi aina, kun olenkin sitten ihastunut ehkä hieman enemmän kuin normaalisti, niin tulee sellainen olo, että ystäväni ja muut ympärillä olevat ihmiset odottavat kyseisen heebon olevan jotain todella ihmeellistä. Jos mainitsen sanallakin siitä, että saattaisi olla joku, niin alkaa hirvittävä tenttaus, ja kysymysten jatkuessa en ole enää itsekään varma. Ja todellakin - sutinaa on aina - ihan aina, vaikken aina myöntäisikään.

Puhuin tästäkin ystävieni kanssa - kun on aina ollut tässä "tilanteessa" (aina = 4 vuotta?), ja osaa ihan hyvin tulla toimeen itsensäkin kanssa, niin jos on ikinä edes mitään viittausta siihen, että voisi olla jotakin vakavempaakin säätöä jonkun kanssa, niin aina - ja tämä on vika minussa - alan miettiä sitä, että onko mies oikeasti se, mitä haluan vai se, mitä ympäristöni haluaa. Että olisin siis normaali, helpommin määriteltävä, vaaraton. En jumankekka ole asunut miehen kanssa 13 (?) vuoteen. Pysyisin kaukana heidän miehistään. Pitääkö nämä miehet pitää salassa itsellään ja kotona, ja mennä paikkoihin aina yksin, vai onko niitä raahattava mukanaan paikkoihin, niin, että miehet tuntevat itsensä tärkeiksi ja minä taas - mahdollisesti löydän näissä uusissa valoissa miehestä hirvittävästi vikaa, yhden pienen vian, mutta tärkeän minulle.

Miehen funktio on mulle edelleen hieman epäselvä. Jos nostetaan mirri pöydälle ja levälleen, niin saan kyllä seksiä jokseenkin vaivattomasti, jos on tarve. Ehkä 5 minuuttia, 800 metriä, ei paha.

Osaan tehdä kaikki miesten työt. Yletänkin vielä joka paikkaan, olen isompi ja vahvempi kuin moni mies.

Kumppanuus? Tämä olisi ehkä se. Mutta olen kuitenkin todennut, että kaikkina näinä vuosina, kun olen vaeltanut maan päällä, kaikkea ei voi saada samassa paketissa, ja kivat juttukumppanit ja ne, kenen kanssa tulen kaikista parhaiten toimeen, pitäisi mieluiten poissa kaikesta muusta elämästään. Sitä paitsi löydän kumppanuutta jostakin syystä enemmän naisten kanssa.

Läheisyys ja kiva yhdessä tekeminen löytyvät niin ikään 800 metrin päästä.

No, kuitenkin. Elämäni miehillä on kaikilla se yhteinen piirre, että he ilmenevät aina suurina joukkoina. Miksi hemmetissä heitä ei voi ripotella tasaisesti vaikkapa eri viikoille edes. Tämän hetken valikoimani on siis:

1. Herra 800 metriä. Nuorempi. Ulkoiset speksit täyttyvät. Hyvä työ, fiksu, "streetwise". Luonteessa on jotain pelottavaa ja jotain hyvin erikoista, joka sinällään on kyllä kiinnostava, mutta se myös koitua mahdollisen valinnan koittaessa suhteemme turmioksi. Olisi ainut näistä kolmesta, joka ei kuitenkaan ehkä täyttäisi ympäristöni odotuksia.
2. Herra 4 km. Huomattavasti nuorempi, mutta olemme tunteneet toisemme 6 vuotta. Ulkoiset speksit täyttyvät. Luonne hankala, mutta ehkä se tasoittuu ajan myötä. Kysymyksenä onkin, että onko minulla aikaa jäädä odottelemaan. Hyvä koulutus ja ammatti. Varmasti hyvä tulevaisuus. Ehkä mun ei pitäisi siltikään mennä pilaamaan sitä.
3. Herra 128 km. Hieman nuorempi. Luonne ujo. Paljon selvittämättömiä piirteitä, mutta tällä hetkellä eniten kiinnostunut. On onnistunut itkettämään mua. Ulkoiset speksit täyttyvät parhaiten tästä kolmikosta. Haluaa ehkä lopulta eri asioita kuin minä, joka en oikeastaan halua mitään. 128 km vaatisi hieman liikkeitä ja vaivaa, mutta nehän eivät tunnetusti ole olleet ennenkään iso homma minulle.

Ja sitten on aina tää. Että miksi pitäisi edes valita?

Tästä näkee juuri, että miten mä suhtaudun kaikkeen. Mussa on varmasti jotain suuresti vialla. Samalla kun kuitenkin ajattelen yhtä heistä hieman lämpimämmin.

Kssss

Elämä on oikeasti ollut viimeiset pari viikkoa niin hankalaa. Näemmä tännekin kirjoittamisesta on aikaa jo lähes kuukausi. Minä ja pieni perheemme olemme kulkeneet tämän suon läpi päät pystyssä - en voi olla ihailematta alaikäisten kämppisteni luonnetta - ja huomenna se loppuu. Palkitsen itseni ja meidät. Runsaasti.

Viimeiset pari viikkoa - ja asia ei liity edelliseen mitenkään - meillä on ollut hoidossa kaverini kissa. Olen kyllä ollut tämän viimeiset 15 vuotta varma, että meille ei tule mitään lemmikkejä (ja välillä ärsyttää se, kun joku, joka ei tunne minua, sanoo, että äläs nyt mene sanomaan - moniin asioihin suhtaudun avomielisesti, mutta tiedän myös ne asiat, joiden suhteen olen päätökseni tehnyt).

Sanotaan nyt kissojen (tai tämän kissan) suhteen, että kissat on tylsiä. Jos joku elävä tyyppi hengailee mun kotona päivätolkulla, niin kyllä tyypin pitää olla valmis jatkuvaan vuorovaikutukseen, keskusteluun ja reagointiin mun kanssa. Mutta kissa vaan nukkuu. Yleensä.

Lisäksi pidän ihan hirveästi siitä, että saan pitää vessan oven kiinni. Ihan silloin kun haluan. Ettei tarvitse aina muistaa jättää ovea raolleen.

Ja kyllä, kissan pissa ja kakka haisee - no shit - niin haisee ihmisenkin, ja hiekkalaatikon puhtaus on ollut minulle koko ajan sellainen juttu, että se pitää putsata saman tien, mutta haisee se silti, ja en vaan pidä siitä hajusta.

Joten, en ole kissaihminen, MOT.

---

Ja mitäpä muuta. Ainahan sitä on kaikenlaista. Loppujen lopuksi kerron yhtään kenellekään kovin vähän mistään.