Miehet on kyllä omituisia

Olen avautunut aiemminkin täällä Tinderistä, ja lähinnä sen tarjonnasta, mutta mitä en ole kertonut, niin eräänä päivänä, itse asiassa syntymäpäiväni paikkeilla, selailin naamoja, ja käytännössä nollan kilometrin päässä oli kauniskasvoinen, joskin ikähaarukkani ylärajoilla oleva mies, jolle poikkeuksellisesti naputtelin viestin lähinnä siksi, että a) hänellä oli kauniit kasvot ja b) hän näytti tutulle. (Ehkä siksi, että asumme lähekkäin.)

Syntymäpäiväviikkoni oli tietenkin hyvin täyteen buukattu ihan tuntitasolla, joten treffien sopiminen mihinkään väliin oli hyvin vaikeaa, sillä jo heti ensimmäisten viestien jälkeen mies halusi ehdottomasti tavata (ellen sitten olisi halunnut tavata hänen pitkän ulkomaanmatkansa jälkeen). Hänen ehdottamansa torstai-ilta olisi tietenkin käynyt minulle, mutta jopa minä olen oppinut olemaan sen verran laskelmoiva ja malttava, että jetlagia muistuttavassa tilassa, jossa mun piti tsekata jopa oma nimeni sanakirjasta, ei ollut järkevää lähteä tapaamaan ketään uusia ihmisiä. Saati sillä naamalla. Tai no, naama on aina sama. 

Sain sovittua T U N N I N välin perjantaipäivälle, jossa hänet ehdin nähdä. 

Jo tähän mennessä viestien vaihdon perusteella olin tehnyt seuraavat huomiot (edellisten lisäksi):

c) hän kertoi hyvinkin avoimesti ja tarkasti itsestään, muttei kertaakaan viestien vaihdon aikana kysynyt minusta mitään. Hän jopa kertoi heti sekä etu- että sukunimensä, mutta ei missään vaiheessa - ei siis ennen kuin tapasin hänet kasvotusten, kysynyt nimeäni. Sanoin etunimeni kätellessäni häntä. Sen sijaan hän jopa sanoi minulle viestejä vaihdellessamme, että "voin kysyä häneltä jotain jos haluan".

d) Kysyessäni hänen entisistä suhteistaan, hän viittasi muutamaan naiseen ilmaisulla "henkisesti epätasapainoinen" --- joka taas, kun sellaista ilmaisua käyttää, niin kertoo ehkä enemmän kertojasta.   

Minusta tuo on paitsi huvittavaa, siinä on jotain hyvin, hyvin... en sanoisi outoa, mutta jotakin. En tiedä. 

Hän oli jo käyttänyt "pitkä ulkomaanmatka"-korttinsa, joka sinällään on tietenkin hyvin uskottava viitaten hänen työhönsä, joka oli selkeästi googletettavissa Interwebsistä. 

  

Tavatessamme nopeasti tunnin ajan (hän oli hyvin lämmin, hyvin puhelias, joskin puheenvuorot häneltä piti varastaa keskeyttämällä, ja hän kyllä kyseli minustakin ja oli hyvin kiinnostunut, äärimmäisen tiukassa kunnossa oleva mies). Hänellä ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta nähdä minua pidempään tai toista kertaa viikonlopun aikana, koska hän oli menossa katsomaan sairasta äitiään (kortti 2) toiselle paikkakunnalle.

Hän oli kuitenkin hyvin, hyvin kiinnostunut minusta, vaikka välillämme ei varsinaisesti kipinöinyt ehkä keskustelumme asiallisesta sisällöstä johtuen (vaikkakin onnistuin kerran käyttämään ilmaisua "parempaa kuin seksi", kun viittasin johonkin sanastoon.) Hän itse ehdotti lopussa, kun minulla oli jo niin kiire, että jouduin juoksemaan, että tapaisimme uudelleen hänen ulkomaanmatkansa jälkeen.

Ulkomaan matkan aikana hänestä ei sitten kuulunut mitään, mikä tietenkin oli minulle ihan ok, ja matkan jälkeen hän lähetti viestin, että on ollut kiirettä töiden kanssa, mutta olisi mukavaa tavata viikonloppuna, jos minulla ei olisi muuta ohjelmaa. Tähän tietenkin vastasin, että vaikka viikonloppuni oli jo melko täyteen buukattu kaikenlaista mukavaa menoa, niin ei mitään sellaista, mistä en pystyisi joustamaan suuntaan tai toiseen, tai jopa ottamaan häntä mukaan. Koska viikonloppu on kuitenkin aika joustava käsite, niin perjantai-iltana hän meilasi lähettäen taas valittelut siitä, ettei hän ole pitänyt aiemmin yhteyttä, sillä hänellä on ollut paitsi taas kiirettä töiden kanssa, niin myös riitaa henkisesti epätasapainoisen sukulaisen kanssa. Mutta hän ehdotti tapaamista sunnuntai-illalle (joka on edelleen aika joustava käsite, mutta tarkempi kuin viikonloppu), niin, että hän tulisi hakemaan minut ja menisimme puuhastelemaan erästä ulkona tehtävää juttua hänen kanssaan. 

Sen verran mä nyt kuitenkin olin valmiina sunnuntai-iltana, etten lähtenyt esimerkiksi illalla enää pyörälenkille, kun odottelin, milloin hän laittaa viestiä. Ilta on joustava käsite, mutta kyllä siinäkin ehkä on joku sellainen raja, että mihin mennessä toivoisi kuulevansa jotakin. Noh, koska mä en ole kuitenkaan mikään kuka tahansa, niin laitoin ihan rohkeasti viestillä kysymyksen, että millaisesta aikataulusta olisi kyse. Tuossa vaiheessa kello oli kuitenkin jo lähes yhdeksän, ulkona pimeää ja ehkä muutenkin huomioiden viikonpäivän ja tekemisen - yksinkertaisesti liian myöhä. 

Lopulta hän sitten olikin valmis ja veti yllärikortin esiin: tuntuu vähän siltä, että olen tulossa kipeäksi, joten on varmaan parempi, että hän menee suoraan kotiin. 

Heh, en tiiä, jotenkin aivan mahtavaa ja ykköstä, että kun on ryvennyt maailman mudissa sen verran, että osaa suhtautua tähänkin. Jotkut miehet sanovat välillä, että naiset analysoivat liikaa, mutta mitäs helvettiä, kyllähän tässä on käytetty niin klassisia kortteja, että morjens. 

No, koska mä olen kuitenkin mä, niin totta kai - harmitti tietenkin, etten häntä tavannut, mutta kyllä nyt todellakin heräsi oikein viimeisen päälle uteliaisuus, että mikä tyyppi tämä on. Varsinkin, kun en itse ole edes - ensimmäisen viestini jälkeen - varmastikaan vaikuttanyt mitenkään yli-innokkaalta tai edes hirvittävän kiinnostuneelta, tai hukuttanut häntä viesteihini, ja jokainen tapaamisehdotus on tullut häneltä. 

Tietenkin vahvin optio tähän on se, että hän on naimissa tai ainakin suhteessa, mutta näin vähäisellä tapailulla luulisi olevan helpompaa vaikka vaan "unohtaa" mut, tai sanoa suoraan tai epäsuoraan, ettei kiinnosta. Hän ei vaikuta oikein hardcore-tinderoijalta, että hänellä olisi kiirettä muiden treffien kanssa, vaikkakin myönsi tavanneensa joitakin sitä kautta. 

Mutta helvetti aionko ottaa selvää! No todellakin! :D Ja jos tapaan hänet vielä, niin aion myös sanoa suoraan hänen pelaamistaan korteista. 

Windy city

Pyöräilin puoli yhdeksältä lähellä olevan lammen rantaan. Ulkona oli vielä 18 astetta lämmintä. Harmittaa, kun ihmiset pukeutuvat enemmän kalenterin mukaan kuin sen mukaan, mitä ulkona oikeasti tarvitse. Minä kuljin tänään flipflopeissa.

Tässä kaupungissa tuulee aina, mutta tuolla lammen rannassa ei tuule koskaan. Se on syvä, lähteestä kumpuava, harjujen kupeessa, ja juuri tästä syystä vesi ei ole koskaan kovin lämmintä kesälläkään. Vesi oli niin peilityyntä, että hetken kuvittelin olevani pää alaspäin, sillä radiomasto ja kauempana näkyvät katojen valot heijastuivat veden pinnasta täydellisinä ja koskemattomina.

Ajattelin, että onpa harmi, että joudun katsomaan tätä kaikkea yksin. Vähän niin kuin puukaan ei metsässä pidä ääntä katketessaan, jos ei kukaan ole kuulemassa, niin mitään kaunista ei ole olemassa, jos et voi jakaa sitä jonkun kanssa, ja kuvailla kilpaa toisillenne, miten kaunista kauneus onkaan. Otin kännykkäkameralla tuhruisen, pimeän kuvan.

Olisin jäänyt uimakopin rappusille istumaan, mutta näinä aikoina ei voi sitäkään ilman, että joku tulee humalapäissään solkottomaan, että mitäs tyttö. Kai alitajuntaisesti haistoin tuoreen viinan, sillä polkiessani pois rannasta päin vastaan horjui raitahupparinen mies. Tietenkin olisimme voineet siinä istuskella, mutta veikkaan, että humalainen ei olisi osannut olla hiljaa. "Onks sulla heittää röökii", se olisi sanonut.

Olen joka ilta ajanut tutkimusmatkojani. Kääntynyt aina sellaiselle tielle, jolta en ole koskaan mennyt. Niitä on tässä kaupungissa vielä 9 vuoden asumisenkin (huonekalujen säilytyksen) jälkeen monia. Pitänyt vähän kartalla sitä, että kummalla puolella rautatietä olen, sitä ei kai voi ihan huomaamatta ylittää tai alittaa. Ja jos ei muuten tiedä, niin kohottaa vain katseensa ja katsoo ylös - korkeita mäkiä, hyppyrimäet, valot näyttävät, missä olen.

Rautatien varren punatiiliset rakennukset olivat kiehtovia. Yritin painaa mieleeni katujen nimiä, että kotona voisin lukea kaduista ja alueista ja niiden historiasta. Olihan minulla älypuhelimenikin mukana, mutta ei se ole sama, joskus voi oikeasti muistaa jotakin, käyttää päätänsä niin kuin ennen vanhaan. Muistaa kirjastoon asti, mitä tulikaan etsimään.

Pitäisi seikkailla enemmän. Pitäisi tietää enemmän. Pitäisi lukea enemmän. Kaikki tuollainen on ihan ilmaista ja jotenkin virkistävää - ajatella enemmän epätavallisia ajatuksia ja shokeerata mieltään.

Huomenna menen museoon. Lippu maksaa kymmenen euroa.

Ota löysin rantein, älä jännitä

Viime viikon hyvä treeniputki katkesi siihen, että perjantain pelitreenin lopussa kaaduin, tai oikeastaan tipahdun koko omalla painollani oikean ranteeni päälle. Parisen vuotta aiemmin mursin vasemman ranteeni samalla tavalla, ja vaikka pelasinkin tuolloin vielä ensimmäisen Suomi Cupin pelini murtuneella ranteella, särkylääkkeillä ja erilaisilla kipuvoiteilla ENNEN kuin menin lääkäriin, niin ranteen toipuminen täysin käyttökuntoiseksi kesti puolisen vuotta, ennen kuin pystyin punnertamaan yhtään irvistämättä. Plussana tuosta oli tietenkin se, että kun ranne oli jo lähtenyt muutenkin luutumaan, niin mun ei tarvinnut pitää kipsiä kuin kaksi viikkoa!

Tällä kertaa kaikesta edellisestä viisastuneena olin siis kärppänä päivityksen röntgenissä kello kahdeksan lauantaiaamuna saadakseeni vain kuulla sen, että ei siellä mikään ollut murtunut. Edes lähelläkään. Olisin voinut nukkua pitkään! Kipu ranteessa tuntui samanlaiselta kuin murtuneena, mutta olennaista oli kai sitten turvotus - sitä ei tällä kertaa ollut, kun taas murtunut ranne pullistui pallokalaksi pienestäkin rasituksesta.

Käsi on nyt kuitenkin jo viikonlopunkin jälkeen yllättävän hyvä, vaikken sille tietenkään ole yhtään painoa laskenut. Kiertoliikkeet sattuvat. Hoidoksi sain vain Voltaren Fortea ja vähän jotain tukisidettä, mutta olen todennut, että on vaan parempi, kun yrittää käyttää kättä mahdollisimman normaalisti. (Tosin en saa esim. kotiovea avaimella auki, pikkujuttu, kuka nyt kotiinsa haluaisikaan.)

Yllättävää on tietenkin se, että heti kun ei voi, niin on sellainen yllättävä halu seistä käsillään ja punnertaa ja tehdä kaikkea mahdollista! Samalla sitä tulee ihmeteltyä, että miten onnettoman avuton on pelkkä vasen käsi. Mutta näillä mennään nyt.

Mistä sä unelmoit?

Keräsin pianon päältä viikon takaisia syntymäpäiväkorttejani kasaan, ja katse osui äidiltäni tulleeseen korttiin, jossa lukee lainaus: "Sä et usko mua nyt, mutta lupaan sen, vielä unelmoi myös nelikymppinen." Piti istua hetkeksi oikein miettimään.

Vauvakirjassa on lukenut, että pienenä tyttönä halusin isona olla  siivooja tai kodinhoitaja! En tiennyt mitään upeampaa, kuin tiskaaminen! Jotenkin olen ihan hiton tyytyväinen siihen, että nuo lapsuuden unelmat jäivät. Katsoo vaan tuota tiskipöytää, että jos tiskikoneen tyhjennyskin on jo suuri ammatillinen haaste, niin... 

-Lukiossa istuin pitkää matikkaa ja fysiikkaa hampaat irvessä sen vuoksi, että halusin lentäjäksi. Samalla kaikki sanoivat, että minusta pitäisi tulla kirjailija. Lentäjän haaveet ehkä lopulta karisivat siihen, kun tajusin, että mitä kaikkea pääsykokeissa tarvitsisi osata, ja toisaalta kun on parit todella pahat turbulenssimatkat huutanut kauhusta neljä tuntia, niin olen ihan tyytyväinen, ettei sitä tarvitse tehdä joka päivä. Kirjailijana oleminen on taas varmaan tosi jees, jos olet J.K.Rowling tai joku muu, mutta sen verran rahan perään minäkin olen, että saisi paukuttaa jonkin aikaa, ennen kuin pääsisi edes hyville rahoille. Tai muutoin huorata julkisuudessa urakalla ja markkinoida etukäteen olematonta kirjaansa. Sitä paitsi mun persus ei kestä niin pitkää istumista, kuin mitä kirjailijalta vaaditaan. 

Jo Nesbo: Kukkulan kuningas

- Viimeisen kymmenen vuoden aikana minulla on ollut kaksi selkeää juttua, mitä haluaisin tehdä: kirjoittaa stand-uppia ja viisikymppisenä minulla pitäisi olla oma ravintola. Kirjoittamishomma ei ole ihan kuopattu (tosin koomikko puuttuu), mutta vaikka televisio on täynnä kaikenlaista ruokaohjelmaa, joka saa paatuneimmankin veden pohjaankeittäjän haaveilemaan omasta ravintolasta, niin olen käsittänyt sen, että pelkkä rakkaus ruokaan ja ruuanlaittoon, saati hyvä ruoka ei vaan riitä, vaan ravintolan pitokin on ihan tiukkaa bisnestä.

 

- Viimeisen viiden vuoden aikana haaveet ovat liittyneet enemmän urheiluun. Halusin ensin tulla hyväksi roller derbyn pelaajaksi, mutta olen jo aikapäiviä sitten todennut sen, että vaikka olen treenannut todella paljon jossakin vaiheessa, niin tiettyyn pisteeseen asti voi olla hyvä treenaamalla, mutta tietystä pisteestä eteenpäin pitää olla myös joko taustaa (urheilussa) ja lahjakkuutta. Niin, ja, viime aikoina olen treenannut hieman vasurilla (näin oikeakätisenä), koska en ole pitkään aikaan saanut siitä enää mitään. Tavallaan käyn siis treeneissä enemmän velvollisuudentunnosta kuin omasta halusta. On hyvin todennäköistä, että lopetan kokonaan kolmen vuoden vuosipäivään, ellen jostakin saa jotakin älytöntä boostia. Naisurheilu vaatii myös hieman ruskeaa kieltä ja nopeaa puukkokättä, ja kumpaakaan niistä minulla ei ole. Nykyisin haaveilen siitä, että osaisin seistä ja kävellä käsilläni, tai vetää enemmän kuin neljä leukaa. Mitään deadlineä minulla ei noille suorituksille ole, neljän leuan vetäminenkin kuitenkin vei (taas tosin vasurilla) treeniä vuoden verran, mutta ehkäpä siihen mennessä, kunnes keksin uutta haluttavaa.

- Tunnistan kyllä omissakin haaveissani ja unelmoinneissani paljon tuollaista trendijuttuja, ja ehkä jopa - kamalaa - markkinointityyppien saavutuksia. Esimerkiksi joku urheilu ja kovaa treenaaminen, fitness ovat olleet pinnalla nyt jonkin aikaa. Jokainen haluaa jättää normaalin tylsän työnsä, ja alkaa personal traineriksi. Ehkä minäkin? Mutta ehkä tässäkin maassa on vaan tietty määrä personal trainereitä, kelle riittää työtä. Toisaalta tuntuu hassulle, että samaan aikaan kun läskiä on enemmän kuin koskaan, niin toinen puoli ihmisiä on sitten ihan se ääripää. Haluaisin löytää sen oman keskitieni ja omat mittarini urheilusuoritusten mittaamiseen ja menestymiseen. Vaikka sitten päästä ensimmäisenä maaliin jokaisessa spinningissä, mutta toisaalta - mähän pääsen jo!    

- Mistä en ole koskaan haaveillut? En koskaan halunnut kasvaa isoksi, tai aikuiseksi, halusin kuolla nuorena. En koskaan ehtinyt haluta lapsia. En edelleenkään ole koskaan halunnut naimisiin. 

Moniin asioihin vaan kasvaa. Tai hyväksyy. Että tätä en halunnut koskaan, mutta nyt minulla on tätä ja haluan tätä. Eikä kenenkään, joka on vapaa, ole lopulta pakko tehdä mitään. Paitsi kuolla ja maksaa veroja, voi perkele. Tietenkin lasten ollessa pieniä olisit vaikka valmis kuolemaan heidän puolestaan, luopumaan unelmistasi. Se ei vieläkään ole muuttunut, tekisin molemmat minä tahansa päivänä, mutta lasten kasvaessa isommaksi muistaa taas välillä olla oma itsensäkin. Huomata, että ne pärjää kyllä. Huomata myös unelmoivansa lasten puolesta. (Tätä kirjoittaessa tulee vähän paha mieli siitä, että olen sellainen mulkku äidilleni edelleenkin, en jaksa aina vastata hänen puheluihinsa tai muutenkaan ole kovin mukava. Murahtelen hänelle edelleen yksisanaisia vastauksia niin kuin pahainen teini. Mutta ehkä kaikkea ei siltikään vaan voi loputtomasti oikeuttaa sillä, että sattuu olemaan jonkun äiti.) 

Haluaminen ja haaveilu, unelmointi - ne ovat vahvoja olotiloja. Kun saavuttaa tavoitteensa, niin tulee pitkäksi aikaa tyhjä olo. Ja tyhjä olohan on aina epätyydyttävä. Maallisen mammonan haluamisen suhteen viimeisen vuoden aikana olen uudistanut kaikki karseat perintöhuonekalut ihan bräniköihin tai sellaisiin, joita minä haluan, ja sadan neliön asuntoon ei vaan voi mahtua enempää. Haluan, että kotini on sellainen ah-niin-muodikkaan kestävän kehityksen koti, jossa kaikkea ei tarvitse uudistaa uusimman Ikean kuvaston saapuessa. Että olisi ajatonta. Että olisi laadukasta, ja että kotini olisi minun kotini, mutta etten olisi kuitenkaan upottanut siihen järjettömiä rahasummia. Vaikken kirppisihminen olekaan, niin olen ostanut myös käytettynä laadukasta, ajan hammasta kestävää tavaraa, mutta kaikki kuitenkin sellaista, mitä tarvitsee - ei mitään turhaa. Mutta tavallaan tuntuu hassulle, kun nyt on kaikki niin kuin pitää. Kun mikään ei sinällään repsota. Pitää suunnata katsettaan muihin juttuihin, uusiin projekteihin, omaan itseensä. Kehittää itseään. Ilmoittauduin venäjän tunneille. 

 

Tässä suuressa tyyneydessä toiveeni ovat hyvin pieniä. Jotkut asiat, kuten kaukokaipuu (matkustaminen) ja veden äärellä oleminen ovat asioita, jotka eivät ole kadonneet vuosienkaan myötä.  En ole missään tapauksessa vaatimaton tai tavallinen. Unelmani ovar kuitenkin saavutettavia, realistisia, hallittavia. 

Niin ja sitten unelmoin susta. ;) Piirrä minulle lammas. 

Takki auki ja lääkitykset kohdillaan

Tämä viikko tähän mennessä (torstaikeskipäivä) on ollut jotenkin hirvittävän tasapainoinen, olen elänyt ihan niin kuin oikeat ihmiset. (Että oikein kolmena päivänä! Tästä varmaan saa oikein palkinnon!!! :D)  Olen tehnyt aamupalaa alaikäisille kämppiksilleni, ehtinyt siivoilla työpäivän aikana, ja vaikka toki teen muutenkin hyvää ruokaa itse, niin olen panostanut ruuanlaittoon, pilkkonut ja silponnut kuin master chef. Olen ehtinyt myös treenaamaan niinä aikoina kun suunnittelin.

Salitreenissä mulla on meneillään on nyt sellainen vaihe, että teen suuremmilla (huomattavasti) painoilla kuin aiemmin. Eipä tule suotta turattuakaan siellä puolta tuntia kauempaa, aiemmin monesti meni se 45 minuuttia tai tunti. Tulee sitä paitsi megakipeäksi paljon pienemmällä vaivalla. Vielä jotakin sellaista (aikuisuuden mukanaan tuomaa?) ominaisuutta kaipaisin itseeni, että minulla olisi joka kerta mukanani täysin varusteltu treenilaukku, ja myös tyyppi (mä), joka sitä ylläpitäisi, niin että kun päätänkin käydä ex tempore saunassa treenin jälkeen, niin sieltä laukusta löytyy se pyyhe, enkä joudu kuivaamaan itseäni ravistelemalla ja viimeistelemään käsipapereilla ja hikisillä sukilla (ne taitavat olla ainoat, jotka edes imevät mitään).

Vaikka ehkä itsekin jossain vaiheessa kuuluin ihmisryhmään, joka ei sen suuremmin perustanut oikeista vehkeistä (saati salitreenaamisesta), niin kyllä kunnon välineillä se on paljon mielekkäämpää. Itselläni on varmastikin ainakin treenihousut joka päivälle, ehkä useammatkin, riippuen siitä, että menenkö spinningiin, ovatko säärikarvat ajeltuja, onko tiedossa hikiset treenit - you name it. Ja tuskin edellisen illan pökät ovat aamulla puhtaat ja kuivat (vaikka ne siellä hikeentyykin, niin päälle laitettavat treenivaatteet pitää aina olla puhtaat). Viimeiset puoli vuotta olen kärvistellyt vaaleanpunaisilla treenikengillä, mutta koska sieluni on kuitenkin musta, ja pidän tummista treenivaatteista, ja harrastan kai jonkinlaista värikoodausta, niin välillä vain menee fiilis siitä, että tällä hetkellä kaupoissa on tarjolla vain erilaisia pinkkejä ja neonvärejä, joista en pidä yhtään. Treenikenkiä en mennyt uusimaan, koska ne ovat ihan hyvät vielä väristään huolimatta, mutta työllä ja tuskalla löysin vihdoin M U S T A T juoksukengät. Ja jotenkin ne ovat olleet nyt niin hyvät, että illalla kävin oikein tohkeissani nukkumaan, toivotin mielessäni hyvää yötä juoksukengille ja ajattelin, että jee, huomenna pääsen juoksemaan.

Tämä varsinkin siitä syystä, että jos en ole muistanut kertoa, niin mä en juokse. Vihaan juoksemista. Mutta nyt olen silti päättänyt kohdata juoksemisen kuin pahimman viholliseni, ja selvittää, mitä juoksemisella on mua vastaan.

X0 is the new ... ?

Parisen viikkoa on takana auvoisaa yhdessäoloa uuden vauvan, eli tuon Xperian Z1:n kanssa, ja ihan hyvin ollaan tultu toimeen. Tosiaankaan push-viestit eivät tule näkyviin siihen keskelle näyttöä niin kuin pelkäsin (ja iPhonessa ne tulee :( ), vaan yläreunaan, joten nyt olen ainakin joutunut luopumaan siitä ylellisyydestä, että näkisin saman tien, mitä viesti koskee, ja tarvitseeko mun edes avata kännykkää. Reagointi on ihan ok, vaikkei näyttö siltikään ole samantuntuinen kuin iPhonessa, ja esimerkiksi mun  - hahaa - Tinderin selaaminen on joskus raivokasta täpyttämistä, kun profiilit eivät saamari soikoon aukea helposti tarkempaa tarkastelua varten! ;) Mutta näillä eletään. Jotenkin kyllä kaipaan edelleen --- mutta onhan se kuitenkin ihan mahtavaa, kun akku kestää niin kuin pitääkin.

Ja juu, automaattinen tekstinsyöttö ei ole vielä oppinut mun tavoille, tai mä sen, mutta pikkuhiljaa. Kun kirjoitan kuitenkin viestejä neljällä eri kielellä, niin hankalaahan se on arvata, että mitä tarkoitan. Parhaimmat vahingossa vilahtaneet tekstit ovat MOPOILIJA! kun yritin kirjoittaa ihan vain "moi", ja a-artikkeli jostain syystä korvautuu monesti sanalla "anteeksi". Ja monesti olen ehtinyt kirjoitella viestiä pitkän pätkän, ennen kuin tulee oikeastaan luettua, että mitä kirjoitinkaan.

---
Täyttelin tuossa pyöreitäkin männä viikolla, varmaan näillä kilometreillä ei ole vaikea arvata, että millainen pyöreä oli kyseessä. Hommasin itselleni taas töiden vuoksi kunnon pääjumin ja sellaisen olon, että naama tipahtaa näppikselle saman tien. Sunnuntaista painoin töitä yötä päivää ja keskiviikkoiltana sain kaikki työt lähtemään. Hetken kävin taistelua, että onko ihan vain ok mennä nukkumaan raskaan X0-synttäripäivän (joka oli siis keskiviikko) jälkeen, mutta ystävä tietenkin raahasi minut skumpalle (pulloja tuli sitten tyhjennettyä kolme, herranjestas), ja samalla viikolla olin sitten vielä perjantaina kuuntelmassa jazzia, koska sillä hetkellä se vaikutti hyvälle idealle... ja lauantaina luonani olin hyvin exclusive joukko hyvin tarkasti valikoituja ystäviä syömässä ja juomassa, koska en vain jaksanut säätää liikaa mitään.

Näin X0-vuotiaana olisi kai ihan hyvä sauma tehdä joitakin suuria päätöksiä ja muutoksia elämäänsä, mutta tällä hetkellä intohimo sellaiseen puuttuu. Voisi kirjoittaa vaikka hienoa blogia, mutta tämä nyt sattuu olemaan ihan juuri sitä, mitä mun päässäni milloinkin liikkuu. Ei paljoa. Jos yrittäisin sitä vaikka ympätä jonkun aiheen ympärille, niin varmaan alkaisin inhota sitä aihetta. Matkablogia pidin joskus, mutta sekään ei enää kiinnosta, kun ei tiedä, että tuleeko kirjoitettua enemmän omaksi ilokseen vai matkustettua blogin vuoksi. Nyt aiheena on sitten vain minä.

---
Miesten suhteen - ehkä siinä olisikin sellainen suurien muutosten paikka. Edelleen samat tyypit jaksavat roikkua. Sellaisia wanna-be-fuck-budeja (en siis harrasta sellaista), ja wanna-be-joitain, jotka eivät itsekään tiedä mitä haluavat, mutta se on tuskin minä, ja minä en heitä herranjestas halua. Lähinnä tämä kokonaisongelma on kuitenkin ihan vain virtuaalinen, eli tämä yleinen mitäkuuluukukkuluuruu-viestittely on se juttu, jota inhoan, ja jolle haluaisin lopun.

Olen myös ihan kahden viikon sisään nähnyt kahta exää ihan tarkoituksella, suunnitellusti - en tiedä miksi. Kai koska - lopulta - niin uskomatonta kuin se onkin, niin kaiken sen paskan pinnalle jäävät ne hyvät asiat, ja voit istua vastatusten ja olla oikeasti tuntematta mitään, paitsi ehkä jotain uskomatonta zen-tyyneyttä, ja jutella niin kuin ystävät, jotka tunsivat joinakin päivinä menneisyydessä toisensa todella hyvin.

Niin ja vaikka se olen minä, joka varmasti on joskus sanonut, että en halua nähdä enää ikinä, vihaan ja oksettaa pelkkä ajatuskin, niin kai sitä pitää vaan antaa oman itsensä kasvaa. Halusin nähdä, kun tilaisuus tuli, mutta tuntui ihan älyttömän hyvälle päästä pois, ja tällä hetkellä ajattelen vaan, että ehkä parempi vaan olla tietämättä.

Ettei vaan ala vituttaa.