Viime viikon hyvä treeniputki katkesi siihen, että perjantain pelitreenin lopussa kaaduin, tai oikeastaan tipahdun koko omalla painollani oikean ranteeni päälle. Parisen vuotta aiemmin mursin vasemman ranteeni samalla tavalla, ja vaikka pelasinkin tuolloin vielä ensimmäisen Suomi Cupin pelini murtuneella ranteella, särkylääkkeillä ja erilaisilla kipuvoiteilla ENNEN kuin menin lääkäriin, niin ranteen toipuminen täysin käyttökuntoiseksi kesti puolisen vuotta, ennen kuin pystyin punnertamaan yhtään irvistämättä. Plussana tuosta oli tietenkin se, että kun ranne oli jo lähtenyt muutenkin luutumaan, niin mun ei tarvinnut pitää kipsiä kuin kaksi viikkoa!
Tällä kertaa kaikesta edellisestä viisastuneena olin siis kärppänä päivityksen röntgenissä kello kahdeksan lauantaiaamuna saadakseeni vain kuulla sen, että ei siellä mikään ollut murtunut. Edes lähelläkään. Olisin voinut nukkua pitkään! Kipu ranteessa tuntui samanlaiselta kuin murtuneena, mutta olennaista oli kai sitten turvotus - sitä ei tällä kertaa ollut, kun taas murtunut ranne pullistui pallokalaksi pienestäkin rasituksesta.
Käsi on nyt kuitenkin jo viikonlopunkin jälkeen yllättävän hyvä, vaikken sille tietenkään ole yhtään painoa laskenut. Kiertoliikkeet sattuvat. Hoidoksi sain vain Voltaren Fortea ja vähän jotain tukisidettä, mutta olen todennut, että on vaan parempi, kun yrittää käyttää kättä mahdollisimman normaalisti. (Tosin en saa esim. kotiovea avaimella auki, pikkujuttu, kuka nyt kotiinsa haluaisikaan.)
Yllättävää on tietenkin se, että heti kun ei voi, niin on sellainen yllättävä halu seistä käsillään ja punnertaa ja tehdä kaikkea mahdollista! Samalla sitä tulee ihmeteltyä, että miten onnettoman avuton on pelkkä vasen käsi. Mutta näillä mennään nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti