Pyöräilin puoli yhdeksältä lähellä olevan lammen rantaan. Ulkona oli vielä 18 astetta lämmintä. Harmittaa, kun ihmiset pukeutuvat enemmän kalenterin mukaan kuin sen mukaan, mitä ulkona oikeasti tarvitse. Minä kuljin tänään flipflopeissa.
Tässä kaupungissa tuulee aina, mutta tuolla lammen rannassa ei tuule koskaan. Se on syvä, lähteestä kumpuava, harjujen kupeessa, ja juuri tästä syystä vesi ei ole koskaan kovin lämmintä kesälläkään. Vesi oli niin peilityyntä, että hetken kuvittelin olevani pää alaspäin, sillä radiomasto ja kauempana näkyvät katojen valot heijastuivat veden pinnasta täydellisinä ja koskemattomina.
Ajattelin, että onpa harmi, että joudun katsomaan tätä kaikkea yksin. Vähän niin kuin puukaan ei metsässä pidä ääntä katketessaan, jos ei kukaan ole kuulemassa, niin mitään kaunista ei ole olemassa, jos et voi jakaa sitä jonkun kanssa, ja kuvailla kilpaa toisillenne, miten kaunista kauneus onkaan. Otin kännykkäkameralla tuhruisen, pimeän kuvan.
Olisin jäänyt uimakopin rappusille istumaan, mutta näinä aikoina ei voi sitäkään ilman, että joku tulee humalapäissään solkottomaan, että mitäs tyttö. Kai alitajuntaisesti haistoin tuoreen viinan, sillä polkiessani pois rannasta päin vastaan horjui raitahupparinen mies. Tietenkin olisimme voineet siinä istuskella, mutta veikkaan, että humalainen ei olisi osannut olla hiljaa. "Onks sulla heittää röökii", se olisi sanonut.
Olen joka ilta ajanut tutkimusmatkojani. Kääntynyt aina sellaiselle tielle, jolta en ole koskaan mennyt. Niitä on tässä kaupungissa vielä 9 vuoden asumisenkin (huonekalujen säilytyksen) jälkeen monia. Pitänyt vähän kartalla sitä, että kummalla puolella rautatietä olen, sitä ei kai voi ihan huomaamatta ylittää tai alittaa. Ja jos ei muuten tiedä, niin kohottaa vain katseensa ja katsoo ylös - korkeita mäkiä, hyppyrimäet, valot näyttävät, missä olen.
Rautatien varren punatiiliset rakennukset olivat kiehtovia. Yritin painaa mieleeni katujen nimiä, että kotona voisin lukea kaduista ja alueista ja niiden historiasta. Olihan minulla älypuhelimenikin mukana, mutta ei se ole sama, joskus voi oikeasti muistaa jotakin, käyttää päätänsä niin kuin ennen vanhaan. Muistaa kirjastoon asti, mitä tulikaan etsimään.
Pitäisi seikkailla enemmän. Pitäisi tietää enemmän. Pitäisi lukea enemmän. Kaikki tuollainen on ihan ilmaista ja jotenkin virkistävää - ajatella enemmän epätavallisia ajatuksia ja shokeerata mieltään.
Huomenna menen museoon. Lippu maksaa kymmenen euroa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti