keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Tyypin ensimmäinen itsenäistymisliike oli muovimopolla rivitalon ympäri ajaminen niin, että mutsi ei nähnyt talon taakse. Muovisten poljinten ääni kuitenkin kuului pian kulman takaa.

Tyyppi matkustaa junalla Pasilaan. On katsonut aikataulut itse, ostaa lipun automaatista. Matkustaa metrolla Ruoholahteen, istuu Kiasman edessä nurmikolla ottamassa aurinkoa, osaa tilata Subway'sta ruokaa. Tapaa ihmisiä, joita mutsi ei edes tunne.

Saamarin aika, miten se menee. Vastahan se sillä muovimopolla.



maanantai 17. kesäkuuta 2013

Olen kuin kunnon ihmiset konsanaan.

En jätä ruokaa yöksi keittiön pöydälle.

Syön keittiön pöydän ääressä.

Teen ruokaa itselleni, siis lämmintä, perunoista, käytän paistinpannua. Syön ruuan lautaselta, en suoraan pannusta.

Pieniä juttuja, isoja juttuja.

Vielä on paljon.

Nuku sängyssäsi.
- Olen nukkunutkin. Siis kerran, ehkä kaksikin, kolmen viikon aikana. Muuten sohvalla.
Päiväpeiton päällä säärisuojia halaten.

---

Olen käsittänyt kaksi asiaa.

Yksi. En tiedä, mistä pidän, koska en ole varma, ovatko ne asiat, mistä olen sanonut pitäväni, asioista, joista pidän oikeasti, vai ovatko ne asioista, joista "me" pidimme. Nythän on siis selvää, että se, mikä oli "me" kuuden vuoden ajan, olikin pelkkää kusetusta. Vaikka siitäkin on jo aikaa -- mitä, kaksi, kolme vuotta, niin jumalauta.

Kaksi. Jos haluaisit olla kanssani, olisit.

---
Se tunne, kun avaat pakatun kansion viimeisen tiedoston, ajattelet, että miten hyvin tämä onkaan taas mennyt, sujunut kuin laulaen. Kaksi tuntia ennen deadlineä, ja siitä viis, koko viikonloppu olisi ollut aikaa, mutta kun on ollut kiirettä. 54 sivua.

Haha.

Luovutus. Onneksi fiksut jättää hieman turva-aitaa molemmille puolelle.

Sanon, että nyt on "wee hours" ja vähän unta ja katsotaan huomenna.

--

Asioita, joista varmasti pidän.

Pitää miettiä tarkasti.

Leveistä olkapäistä.

No kaikista, ketä olen sanonut, sustakin, mutta se taas voi muuttua niin nopeasti, ja siitä voit oikeastaan syyttää vain itseäsi.

Tai no oikeasti, vieläkin, mutta pystyn vain olemaan näin.

---

Aika yksin ja ihmetellen.

---
Jos voisin käyttää eliminointimenetelmää.
Ensin ne, mistä en pidä.
Mutta niin negatiivista!
Lots of EN.



maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kirjoitan päivän viimeiseksi lauseeksi "dagens sista kund" ja lasken melkein kannettavan kannen alas.

Kirottu mielikuvitus.

Mieleni lentää lapsuuden lähikirjastoon ja Maria Langin dekkareiden kohdalle.

Mikä loistava dekkarin nimi! Kun osaisi kirjoittaa ruotsia niin hyvin! Ja juuri kun minun piti sulkea kone. Ja se kasa Nesbötä yöpöydälläni, joka on oikeastaan tarjotin jaloilla. Kasa, joka odottaa lämpimiä kesäpäiviä tai sellaista päivää kuin tänään, kun siirrän ulkosohvan moikkaamaan aurinkoa terassin reunaan ennen kuin aurinko siihen omin voimin ulottaa.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Kävelen keskiöisessä asunnossa. Nukkuvat lapset ovat edelleen kauniita, vaikka heillä on jo omat sähköpostiosoitteensakin. Minua hellyyttää. Keittiön pöydälle jääneet piirustukset huoneen sisustuksesta. Joka on sellainen kuin pitää, normien mukainen, jossa on lamppu ja viherkasvi ja matto. Minua hellyyttää jääkaapin oveen magneetattu paperi, jossa sanotaan "nyrkkeily" ja se paperi ei ole minun. Eikä meillä ole edes tapana laittaa mitään kiinni jääkaapin oveen.
---
Muutama päivä sitten tapasin itseni. Tiesinhän sen jo etukäteen, soitin itselleni, ja tunnistin ääneni ja tunnistin kemiani. Olen 175-senttinen mies, joka on ollut naimissa jo kymmenisen vuotta. Olen ryhdikäs perheenisä, tukka hieman harventunut, vaikka olenkin itseäni nuorempi. Että kun puhun itsekseni siitä, että voi olla kunnollinen ja samalla surffari ja rock. Että voi olla asioita sulkematta silti pois asioita. Onneksi en ollut niin kuin olen itse, 181-senttinen vaalea komistus. Olisin runtannut itseni aitaa vasten, puhkonut silmäni, raapinut vaatteet päältäni ja pakkomasturboinut. Vittu. Se olisi tehnyt minulle hyvää, koska vaimo ei anna kovin usein.

Mutta.

Koska olen a) edelleen sen verran pinnallinen ja koska edelleen b) kunnioitan avioliittoa, niin en tehnyt mitään itselleni. A-kohta on jo kuitenkin sen verran kova, että B:stä olisi tuskin edes joutunut keskustelemaan.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Kävin katsomassa asuntoa, joka oli yksiön verran pienempi, kuin nykyinen kotini, mutta jokainen sen huone oli suurempi. Kaksi vessaa, huoneisiin mahtui muutakin kuin sänky. Ei naurettavan suurta vaatehuonetta, ei idioottimaisen suurta olohuonetta, eikä saunaa, jota ei tule käytettyä kuitenkaan kovin usein.

Takapihalta kuusien takaa aukeni kuin salaa kaupungin hienoin maisema. Tai ehkä toiseksi hienoin, koska vesi on kuitenkin tärkeä elementti minulle. Kaupungin keskusta jäi vasemmalle, ja edessä oli jylhää maisemaa, outoja kukkuloita ja tuntematonta maisemaa silmänkantamattomiin. Juna kulki radalla jossain siellä kaukana. Rinne vietti alas jyrkkänä ja näin melkein sieluni silmin koko rinteen täynnä viiniköynnösriviä.

Eksyin.

Kävelin tyhjiä katuja ja tutun hautausmaan poikki nykyiseen huonekalujeni säilytyspaikkaan.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Olen varma, että myös kello on mukana tässä ikääntymisjutussa. Kello liikkuu nopeasti eteenpäin jo aamusta.  Teen koko ajan, enkä ehdi mitään.

Edellisen illan kolme siideriä jympyttivät päässä, naputtelin kiireisen sopimuksen lähetettäväksi eteenpäin. Kahvi oli tietenkin loppu, joka tehosti päänsärkyäni edelleen. Oikoluin sopimusta ja vedin vaatteita päälle samaan aikaan, nopea hyppy bussiin, toinen hyppy S-markettiin torin laidalla kaappaamaan doubleshot espresso pahimpaan kafeiinipuutteeseen ja takaisin toiseen bussiin. Päätepysäkillä oli 7 minuuttia aikaa treenitunnin alkuun, mutkittelin Citymarketin parkkipaikan autojen lomassa juosten, ja toivoin, ettei kukaan avaa ovea. Nopeasti pukukoppiin, ulkovaattet pois päältä ja tasan kolmelta seison tatamilla jo valmiiksi hengästyneenä.

Ja sitten on jo ilta. Olisin halunnut lähteä jonnekin. Koska ajattelin, että prinssi Charming ei tajua etsiä minua kotoa tänäkään iltana. Ei sillä, että välttämättä haluaisin häntä sieltä löytää, missä olisin.

Mutta kun hihna hirttää kiinni.

Mutta kun siinä vaiheessa, kun edes ajattelet välikuolemaa, pitäisi olla jo menossa taas.

Että kun tajuaa, että kaikissa bileissä ei vaan voi olla.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Näin susta unta viime yönä. Sulla oli kolmekymmentä sormea ja jokainen niistä kosketti mua. Sitten vielä viitsit kysyä, että onko unirytmit sekaisin! Jos näen sellaista unta, niin luuletko, että välitän siitä, että kello on kahdeksan aamulla ja huudan tyhjään asuntoon, että onko siellä enää ketään. Kännykän näyttö on täynnä viestejä Facebookista, mutta sähköposti ei ole inahtanutkaan. Käännän kylkeä, vedän peiton yli korvien ja jatkan. Leikkaat sormiasi kynsisaksilla. Niitä kuulemma kasvaa aina takaisin, vaikka niitä leikkaakin. Ja sitten ne kaksi kullia - toivottavasti se toinen ei ole mikään enneuni, koska se oli aika pieni, ja ehkä se toinen oli nenä.

---
Maailmassa on tällä hetkellä - ja hyvin pitkään aikaan ollut, jos koskaan - yksi mies, joka saa mut hermostumaan.

Koska olet niin nuori. Kaunis. Mä en voisi edes sanoa siihen mitään, että oliko se unessa sun nenä, koska mä en ole saanut koskaan mun katsetta nousemaan huulia ylemmäs.

Ja mua paljon älykkäämpi, mikä on aika perkeleen älykäs, ja koska mä olen koko ajan ihan suorituskykyni äärirajoilla. Ja se tuntuu ihanalle.