Kävelen keskiöisessä asunnossa. Nukkuvat lapset ovat edelleen kauniita, vaikka heillä on jo omat sähköpostiosoitteensakin. Minua hellyyttää. Keittiön pöydälle jääneet piirustukset huoneen sisustuksesta. Joka on sellainen kuin pitää, normien mukainen, jossa on lamppu ja viherkasvi ja matto. Minua hellyyttää jääkaapin oveen magneetattu paperi, jossa sanotaan "nyrkkeily" ja se paperi ei ole minun. Eikä meillä ole edes tapana laittaa mitään kiinni jääkaapin oveen.
---
Muutama päivä sitten tapasin itseni. Tiesinhän sen jo etukäteen, soitin itselleni, ja tunnistin ääneni ja tunnistin kemiani. Olen 175-senttinen mies, joka on ollut naimissa jo kymmenisen vuotta. Olen ryhdikäs perheenisä, tukka hieman harventunut, vaikka olenkin itseäni nuorempi. Että kun puhun itsekseni siitä, että voi olla kunnollinen ja samalla surffari ja rock. Että voi olla asioita sulkematta silti pois asioita. Onneksi en ollut niin kuin olen itse, 181-senttinen vaalea komistus. Olisin runtannut itseni aitaa vasten, puhkonut silmäni, raapinut vaatteet päältäni ja pakkomasturboinut. Vittu. Se olisi tehnyt minulle hyvää, koska vaimo ei anna kovin usein.

Mutta.

Koska olen a) edelleen sen verran pinnallinen ja koska edelleen b) kunnioitan avioliittoa, niin en tehnyt mitään itselleni. A-kohta on jo kuitenkin sen verran kova, että B:stä olisi tuskin edes joutunut keskustelemaan.