Olen varma, että myös kello on mukana tässä ikääntymisjutussa. Kello liikkuu nopeasti eteenpäin jo aamusta.  Teen koko ajan, enkä ehdi mitään.

Edellisen illan kolme siideriä jympyttivät päässä, naputtelin kiireisen sopimuksen lähetettäväksi eteenpäin. Kahvi oli tietenkin loppu, joka tehosti päänsärkyäni edelleen. Oikoluin sopimusta ja vedin vaatteita päälle samaan aikaan, nopea hyppy bussiin, toinen hyppy S-markettiin torin laidalla kaappaamaan doubleshot espresso pahimpaan kafeiinipuutteeseen ja takaisin toiseen bussiin. Päätepysäkillä oli 7 minuuttia aikaa treenitunnin alkuun, mutkittelin Citymarketin parkkipaikan autojen lomassa juosten, ja toivoin, ettei kukaan avaa ovea. Nopeasti pukukoppiin, ulkovaattet pois päältä ja tasan kolmelta seison tatamilla jo valmiiksi hengästyneenä.

Ja sitten on jo ilta. Olisin halunnut lähteä jonnekin. Koska ajattelin, että prinssi Charming ei tajua etsiä minua kotoa tänäkään iltana. Ei sillä, että välttämättä haluaisin häntä sieltä löytää, missä olisin.

Mutta kun hihna hirttää kiinni.

Mutta kun siinä vaiheessa, kun edes ajattelet välikuolemaa, pitäisi olla jo menossa taas.

Että kun tajuaa, että kaikissa bileissä ei vaan voi olla.