Nyt kai voi jo sanoa, että selvisin kesälomasta ilman "mitään", kun kämppiksieni koulutkin alkavat maanantaina. En tehnyt mitään, en nähnyt mitään, en matkustanut minnekään. Vihaan itseäni aivan hiukkasen juuri tästä syystä - aivan kuin olisin haaskannut kesäloman, vaikka lomaahan se minulle ei tietenkään ole ollut yhdenkään päivän osalta.
Lomatoteutukseni on siis kuitenkin ollut sellainen, että jos on aamulla ollut kiva ilma, niin olen pistänyt työt jonkinlaiseen ruotuun ja ollut rannalla viimeistään puolenpäivän aikaan. Sitä ennen kaikki urheilusuoritteet hoideltuna. Siellä länkytystä ystävien kanssa, piknikkiä, auringonottoa, torkkumista, kirjan lukemista. Kännykkä pitää huolen sähköpostien tsekkailuista ja vastailuista. Sitä ehkä nelisen tuntia, enempää ei kyllä jaksa. Kotiin tullessa ehkä parisen tuntia oikeasti töitä, sitten illan seikkailut ja töitä taas illalla myöhemmin tai yöllä. Ja joinakin päivinä sitten kellon ympäri, kun toteutus kusee ja kunnolla.
Rentoa siis kaikin puolin. Rennohkoa. Silti samalla koko ajan jossakin takaraivossa on tököttänyt sellainen jatkuva pieni vitutus. Osittain tiedän mistä, osittain ei mistään syystä.
Koska kaikissa hyvissä tarinoissa on hyvä otsikko, alku, keskikohta ja lopetus, niin tässä ei ole mitään niistä, joten tämä blogipostaus loppuukin juuri tähän ----->.
(olisi ehkä pitänyt odottaa, että tulee jotain suurta sanottavaa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti