lauantai 15. marraskuuta 2014

Viikonloppuminä

Juoksukävelin juuri 40 minuutin aamulenkin. Silmät turvonneina liiasta nukkumisesta, suoraan ylös sängystä. Aikaisina viikonloppuaamuina siinä on jotakin melkein uskonnollista, kun ei ole krapulaa. Tulee sellainen olo, että on hyvä ihminen. Jostakin sekin olo on kaivattava. Huomenaamulla tuskin pystyn samaa sanomaan, vaikka toivoisin. Lähdemme parin ystävän kanssa keikalle ja siitä varmastikin vielä kaupungin yöhön. 

Juoksin Fazerin tehtaanmyymälälle ja ostin leipää. En ole mikään pakastaja, mutta nyt onnistuin laittamaan pakkaseen muutaman paketin riisipiirakoita ja tosi tummia Reissumiehiä. Poistamaan sunnuntai-iltojen leivän loppumista, tai maanantaiaamujen ei-ole-mitään-syötävää-hetkiä. Oikeasta kaupasta ostin tuoreita croissantteja alaikäisille kämppiksilleni. Se on meidän viikonloppujuttumme. Itse en syö, en pidä kitalakeen jäävästä rasvakalvosta. 

Tädin rakas peikkopoika kävi eilen yllätyskylässä. Reilu 7 kk vanha poika istuu napakasti ja ryömii vähän. Vaikka hän on toki kovasti kasvanut, niin jotenkin nyt oma kello kulkee niin kovaa vauhtia, että joka kerta hänet nähtyäni odottaisin hänen kasvaneen enemmän. Joka kerta olen kiitollinen siitä, ettei ole oma, ja että päivän lopuksi peikkopoika menee omaan kotiinsa. Että omat ovat jo niin isoja.

Minulla oli hyvä viikko. Sain iPhonen toimintakuntoon, ja se on palauttanut vapauteni tehdä asioita myös työpäivän aikana, koska nyt voin luottaa, että viestit tulevat minulle ajallaan perille. Tiedän, että jos on hiljaista, niin on oikeasti hiljaista, enkä ole vain missannut viestejä. Irtisanoin myös yhden kuluttavan kaveruuden. Sekin oli hyvä asia. Sanoin, että voidaan jatkaa, mutta sanelin myös ehdot. Mitään ei ole kuulunut. Ehkä joskus. Kuminauhatyyppejä.

Ei kommentteja: