torstai 20. marraskuuta 2014

OOooo Johnny-boy

Tässä on pari päivää mennyt pienessä sumussa, sellaisessa sumussa, jossa tietää käyttäneensä päätään, ja tietää nimenomaan, että tapahtuma on siellä päässä, koska siellä tuntuu ihan fyysisestikin jonkinlainen paino. Eilen tämä johtui siitä, että englanti-ruotsi-suomi-työstämisen jälkeen yritin jossakin välissä tehdä venäjän läksyjä ja saada selkoa ranskankielisestä asennusohjeesta. Tuollaisina hetkinä näen melkein sieluni silmin, miten sanat lähtevät suomenkielisestä ja ruotsinkielisestä tallennuspaikastaan pitkin sanaväylää ja antavat jossakin risteyskohdassa haifaivit.

Olen hieman yrittänyt etsiä joitakin tapoja muuttaa vähän omia työskentelytapoja ja ennen kaikkea aikaa silloin, kun en tee töitä. En seuraa mitään sarjaa vakituisesti muuten kuin että iltamyöhään heittäydyn sohvalle, ja sieltä yleensä tulee putkeen jokin amerikkalainen poliisi/rikossarja, jota katson. Nyt olen oikein tarkoituksella katsonutkin Netflixistä Lilyhammeria, ja jotenkin siitä on oikein tullut sellainen "palkinto" itselle päivän päätteeksi. Sarja on vieläpä ihan törkeän hyvä ja kovin erilainen, vaikka pitkin hampain kuvauksen perusteella ensimmäisen jakson siitä katsoin.

Samalla olen yrittänyt olla vähän enemmän henkisesti läsnä pitkiäkin aikoja, en muutaman minuutin pätkissä, joissa saatan keskustella ihan järkevän oloisesti jonkin aikaa, ja sitten jokin mieltä vaivaava asia vetää minut jopa kesken lauseen jonnekin syviin syövereihin. Pian saatan kysyä samaa asiaa uudelleen, vaikka muistan toki kysyneeni asiaa, mutta tunnustan itsekin, että en oikeastaan edes kuunnellut vastausta.

Tämä ei ole mikään sisäsyntyinen ominaisuus (toivottavasti) tai vamma (toivottavasti) mussa, vaan varmaankin ihan tapa, jonka olen opettanut itselleni. Yritä siis ainakin tietoisesti päästä siitä pois.

---
Venäjän kurssi vetelee loppujaan ja 4 opintopisteen kuittaus siintää jossakin kokeen jälkeisessä tilassa. Itselläni on mielestäni ihan hyvä tasapaino näiden asioiden suhteen - siinä, kun voin loistaa (ainakin omasta mielestäni) venäjän opinnoissani, niin crosstraining-tunnilla käyn oppimassa hieman nöyryyttä, vaikka toki sielläkin on aina kiva huomata edistymisensä vaikka siinä, ettei ole aina se, joka lopettaa viimeisenä jonkin liikkeen tekemisen.

Nyt en sitten tiedä, että jatkanko venäjää vai en. Kuulostaa ehkä naurettavalle tyypin suusta, jonka ei muutenkaan tarvitse ikinä olla missään mihinkään tiettyyn kellonaikaan, mutta kaksi kertaa viikossa sellaisina päivinä ja sellaisina kellonaikoina tuntuu vievän kaiken muun ajan ja tekemisen. Läsnäoloja pitäisi olla 80% ja olisi kaikkea kivaa, lätkäotteluita ja kaikkea.

Kaikkea ei vaan sitten voi saada eikä ehdi.

Ei kommentteja: