Elämä on oikeasti ollut viimeiset pari viikkoa niin hankalaa. Näemmä tännekin kirjoittamisesta on aikaa jo lähes kuukausi. Minä ja pieni perheemme olemme kulkeneet tämän suon läpi päät pystyssä - en voi olla ihailematta alaikäisten kämppisteni luonnetta - ja huomenna se loppuu. Palkitsen itseni ja meidät. Runsaasti.
Viimeiset pari viikkoa - ja asia ei liity edelliseen mitenkään - meillä on ollut hoidossa kaverini kissa. Olen kyllä ollut tämän viimeiset 15 vuotta varma, että meille ei tule mitään lemmikkejä (ja välillä ärsyttää se, kun joku, joka ei tunne minua, sanoo, että äläs nyt mene sanomaan - moniin asioihin suhtaudun avomielisesti, mutta tiedän myös ne asiat, joiden suhteen olen päätökseni tehnyt).
Sanotaan nyt kissojen (tai tämän kissan) suhteen, että kissat on tylsiä. Jos joku elävä tyyppi hengailee mun kotona päivätolkulla, niin kyllä tyypin pitää olla valmis jatkuvaan vuorovaikutukseen, keskusteluun ja reagointiin mun kanssa. Mutta kissa vaan nukkuu. Yleensä.
Lisäksi pidän ihan hirveästi siitä, että saan pitää vessan oven kiinni. Ihan silloin kun haluan. Ettei tarvitse aina muistaa jättää ovea raolleen.
Ja kyllä, kissan pissa ja kakka haisee - no shit - niin haisee ihmisenkin, ja hiekkalaatikon puhtaus on ollut minulle koko ajan sellainen juttu, että se pitää putsata saman tien, mutta haisee se silti, ja en vaan pidä siitä hajusta.
Joten, en ole kissaihminen, MOT.
---
Ja mitäpä muuta. Ainahan sitä on kaikenlaista. Loppujen lopuksi kerron yhtään kenellekään kovin vähän mistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti