"What a slut time is. She screws everybody.” ― John Green, The Fault in Our Stars.

On ihan järkyttävää, miten tämä aika menee. Jääkaapissa on edelleen munat, jotka keitin eilen lauantaina. Ehtinyt niitä syödä missään välissä. Vitsit kun olen vielä yrittänyt ottaa näin vanhempana naisena sellaisen otteen elämään, että olen aina tyylikäs ja huoliteltu, kun lähden ihmisten ilmoille.

Joinakin päivinä todellakin "otan oman aikani". Haahuilen ympäriinsä, möllötän tyhjyyteen, luen lehteä huolella, pyyhin pölyjä jostakin epäolennaisesta paikasta, vastailen humoristisesti työsähköposteihin. Vaikka olisi kiirekin. (Ja sitten löydän itseni naputtamasta konetta vielä varttia vaille yksi ja silloinkin mielestäni on kivempaa kirjoittaa tämä turhanpäiväinen merkintä kuin tsekata aamun työt kuntoon.) Asettelen treenivaatteet kauniiseen pinoon sängylleni, niin, että siinä on kaikki, mitä tarvitse, puhtaana, ojennuksessa, varmasti mukana. Ja sitten huomaan, että kello on neljä, mä olen edelleen siinä aamuluukissani (pahimmillaan alasti), ja mulla on vartti aikaa olla tyylikäs ja huoliteltu. Johon kuuluu koko setti suihkussa käynnistä alkaen. Tokihan se onnistuu, mutta mutta. Vähemmän tyylikkäästi.

Ehkä otan tuosta tavoitteen seuraavalle vuosikymmenelle.

Mutta välillä vaan pitää sanoa itselleen, että olet tehnyt nyt näin ja näin ja nyt tämä peli ei enää vetele, ja nyt saat kokeilla jotakin muuta. Näistä jutuista ei huudella mitenkään julkisesti, vaan matalan profiilin muutoksia. Kuten että katso enemmän laadukkaita dokkareita. Harjoittele venäjän käsialaa. Lue jotain random-historiaa. Vie pyykit alakerran kuivaushuoneeseen, äläkä yritä taiteilla jotain tropiikkia kuivuvine vaatteineen. Lue myös ne uutiset, jotka normaalisti skippaisit lehdessä. Leikkaa torstain Hesarin ruokaohje talteen. Ole mulkku kaikille niille, joille haluatkin olla. Pese meikit ennen nukkumaanmenoa.

Juokse, huora.  

Liikunnan iloja ja suruja

Eilinen ilta venähti aivan liian pitkälle jo aamuun asti kommentoiden WhatsAppissa jotakin typerää 5D-dokkaria, tosin itse katsoin välillä, kun isot miehet itkivät ruotsinkielisellä tekstityksellä ultimate maraton -dokkarissa. Se oli jotenkin pysäyttävä dokkari. Ihan mielipuolista. Siinä pitää jo olla jotain suuria henkilökohtaisia "issueita" (ongelma-sana ei toimi suomeksi tässä), kun juoksee 100 kilometrin päivälegejä jalat rakoilla, tyyppejä kuolee, tyypit oksentaa ja muutenkin meno on hyvin extremeä. Olen kai muistanut mainita, miten paljon vihaan juoksemista. Siitä soljuinkin sujuvasti Eat, Pray, Love -leffaan, joka oli hirveää soopaa, mutta jonka jälkeen alkoi tehdä mieli makaronia (M A K A R O N I A niin kuin ennen vanhaan, ei mitään pastaa, haloo). Aamuneljältä en sitä viitsinyt keitellä, mutta aamupalaksi sitä oli pakko saada!

Nyt olenkin sitten ihan tööt. Ärsyttävää. En edes harrasta mitään tuollaista tsättäilyä, mutta näemmä sitten kun siihen turhanpäiväiseen naputteluun lähtee, niin se on sitten siinä - vielä tulee joku tärkeä sanottava.

Näemmä syksyn tullen ihmisillä on taas liikuntakärpäsen puremaa, kun kaikki liikuntapaikat ovat niin täyteen tuupattuja. Tässäkin on näkymä, mitä olen kytistänyt koko viikonlopun ja tämän päivän, että jos nolla muuttuisi edes ykköseksi:

Nyt kun haluaisin keskittyä tuohon crosstrainingiin kunnolla, niin tilanne on sitten aina tämä. Ja sitten siellä on tietenkin paikalla tyyppejä, jotka eivät ole ilmoittautuneet netin kautta ja siellä ollaan sitten nenä perseessä punnertamassa. Sama juttu oli myös eilen salilla. En haluaisi viettää siellä pitkää aikaa, mennä vaan tekemään treenini ja lähteä kotiin, mutta sitten, kun oikein suunnittelet, niin siellä joku on sitten rakentanut pesän johonkin laitteeseen, tai hautoo käsipainoja toivoen, että niistä kuoriutuis pikkubodareita, niin siellä saa sitten pällistellä hetken ympärilleen ja tehdä sitä ja niillä painoilla, mihin pääsee käsiksi. Joka kerta ärsyttää. Mä en ole sitä tyyppiä, joka menee puhumaan kellekään, että "onko sulla vielä paljon tässä".

Tähänkin kaupunkiin tuli jokin halpiskuntosali, toinenkin on kuulemma tulossa. En ole käynyt, tuskin tulee käytyä, miksi kävisinkään. Ohi olen mennyt, siellä sitä vasta täyttä onkin. Onneksi näyttää siltä, että kaikki kaupungin ulkomaalaiset miehet ovat löytäneet sinne. Ihmislaji, jota en voi kestää. Täällä ei ole (aaaaaaaa sain varattua paikan, jeee!) sellaista suuren metropolin meininkiä, jossa ulkomaalaiset miehet olisivat kotoisin muualta kuin paikallisista kebab-ravintoloista. Ja ihan nyt satun ilman sen suurempia rasistisia kommentteja inhoan niitä tyyppejä tyypillisine käyttäytymisineen sydämeni pohjasta. (Kuten myös salilla kuvailijoita ja musiikin kuuntelijoita, jotka eivät myöskään mitenkään muuten huomioi ympärillä olevia ihmisiä.) No, kuulostaahan se tietty idioottimaiselta maksaa tyytyväisenä 65 euroa kuussa salilla käynnistä, kun voisi maksaa vain siitä puolet, mutta voisin mielelläni maksaa enemmänkin, jos se poistaisi tiettyjä, tietyntyyppisiä saliloisijoita.

Ja tietty jos elämässä olisi tarjolla kannettavaa, raahattavaa, hakattavaa puuta ja muuta rymyämistä, niin vaihtaisin kuntosalit mielelläni oikeaan fyysiseen tekemiseen.

Monesti ehkä juuri tuosta yllä mainitusta syystä tulee myös mietiskeltyä sitä, että miksi sitä pitää ylipäätään liikkua. Jos ei oikeasti tarvii tehdä mitään fyysistä työtä. Onhan se sohvalla makaaminen ja paskan suuhunsa mättäminen tietty mukavaa. Mut taas toisaalta, kun on kuitenkin jotain pakollisia työhommia, mitä pitää tehdä, että voi mättää lisää paskaa suuhunsa, niin liikunnasta saa vaan lisää energiaa. Sitä ei saa ottamalla välikuolemaa tai päikkäreitä, vaikka onhan nekin kivoja. Toinen juttu on se, että miten paljon ylipaino vaikuttaa vaan ihan yleisesti kaikkeen muuhunkin terveyteen. Se on hienoa, kun ylipainon vuoksi sydän sakkaa ja sitten saat jonkun aivoinfarktin ja sitten pahimmassa tapauksessa oot loppuelämäsi "vähän sinnepäin". Omalta osalta ulkonäöllisesti treenaamisella ei varmana ole mitään vaikutusta omaan viehättävyyteeni, luonne kun on perseestä, niin sitä ei paljoa piukalla pepulla korjailla.

Mutta niin, mitä se on itselle? Mielen virkistymistä, rentoutumista, itsensä haastamista. Tuntee olevansa elossa, kun sydän hakkaa ulos rinnasta. Kuulumista joukkoon. Mistään se ei ole koskaan kyllä ollut pois.

What is the best thing life can give us

Lauantaina meillä oli estrogeeniä niin paljon, että heikompihormonisimmilla olisi voinut mennä setti sekaisin. VAK oli pyytänyt meille 7 kaveriaan - he tekivät yhdessä pizzaa, mokkapaloja, kävivät kävelyllä, söivät karkkeja ja sipsejä, soittivat pianoa. NAK pyysi myös yhden kaverinsa kylään. Ja minäkin pyysin parhaan kaverini meille syömään pizzanjämiä ja juomaan loput synttäriviinini. Meitä oli siis 12 tyttöä tai naista, ja istuimme lauantai-iltana telkkarin ääreen katsomaan yhdessä Putousta.

Se oli minulle tärkeää ja tärkeä ilta. VAK:n viimeiset 4 vuotta yläasteella (tuohon yksityiseen kouluun haettiin jo kutosluokalla) ovat olleet tosi takkuisia. Haukkumista, kiusaamista, yksinäisyyttä ja poissulkemista - vain yksi kaveri, jonka ollessa pois koulusta (sairaana ja lintsaten paljon) kaverin löytäminen on ollut todella vaikeaa. Muutos ala-asteen lähes kymppikeskiarvoisen, kauniin tytön laaja ystäväpiiri muuttui uuden koulun myötä ja myöhemmin myös kodin muuton myötä. Tietenkin mietin myös sitä, että miten paljon siinä on minun syytäni. Vanhempana näissäkin jutuissa on vain tietty määrä, minkä voit tehdä itse, ja kiusaamisen suhteen tein kyllä kaikkeni, sillä saatuani tietää siitä, sain sen loppumaan saman tien. Mutta ystävät on jokaisen hankittava itse, vaikka tietenkin vanhempana voi ainakin pienemmille yrittää vielä luoda sellaisia paikkoja ja tilanteita, missä ystäviä olisi helppo saada. 

Nyt lukiossa kaikki siis vaikuttaa olevan niin kuin pitääkin olla nuorella naisella. Koulun vaihdon myötä uusia ystäviä on riittänyt ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Nautin vielä tuosta viattomuudesta. Pian varmasti monilla astuvat kuvioihin alkoholit ja tupakat ja pojat, se normi kehityksen kaari. Toisaalta NAK vakuutti minulle, etten ymmärrä nykynuoria, joilla ainakin heidän piireissään on tavoitteena menestyä koulussa, opinnoissa, urheilla, elää terveellisesti ja ylläpitää ja arvostaa hyviä ystävyys- ja perhesuhteita (kaikki tämä NAK:n suusta :) ) --- en tiedä, onko se sitä, mitä hän luulee äitinsä haluavan kuulla, vai onko näin oikeasti. Jos olisi, niin hyvä. Itselleni on oikeasti ihan sama, kunhan ovat onnellisia, eivät sössi tulevaisuuttaan ja kaikki on yleisesti hyvin. 

---

Itse taas --- vaikka olen puhelias, avoin ja muutenkin pidän ihmisistä ja suurista ihmisjoukoista, niin silti --- välillä olen vain ihan älyttömän erakoitunut. Ystävilleni olen aika armoton. Jos tuskastun tai saan heistä ja heidän hölmöilyistään tarpeeksi, niin työnnän heidät pois. En halua nähdä heitä. Mietin ystävyyttä tosi usein - onko hänkin, ketä sanon parhaaksi ystäväkseni, sitä oikeasti, vai sitä vain siksi, että ei ole ketään muitakaan. Kun on niin paljon piirteitä, jotka ärsyttävät. Onhan niitä minussakin. 

Aika monesti käyn paikoissa yksin. Siis sellaisissakin, jonne on yleensä tapana mennä ystävän kanssa, ainakin naisilla. Osaan olla yksinkin. Ja hitto, totta kai kaikki on aina hauskempaa ystävien kanssa. En nyt vain jätä asioita tekemättä, jos en saa kaveria mukaan. En jaksa vääntää, sovitella aikatauluja tai muutakaan, jos haluan mennä, niin menen.

Tänään menen taas venäjän tunneille ja siitä salille. Tulee nuori olo, kun on harrastuksia. En sanonut nuorekas - se taitaa olla lopun alkua ;) 

Turha on turhaa

Moi, mitä kuuluu? Vaikka en ole käynyt täällä, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi ajatellut sinua usein.

Mulla on välillä sellaisia käsittämättömiä eksistentiaalisia kriisejä. Ei mitään sen vakavampaa, kuin että ajattelen kovinkin penttilinkolamaisesti. Ajattelen sitä, että miten monet ihmiset tekee jotain työtä, joka on enemmän tai vähemmän vähän jotakin puuhastelua siinä mielessä, että onpahan niillä nyt jotain tekemistä kuolemaa odotellessa. Hirveän harva oikeasti enää tekee mitään "oikeita töitä" (tai sitten olen vain vieraantunut oikeasta elämästä). Joillakin ei ole töitä, ja silti on hirveästi tekemättömiä töitä. Ja sitten vaan on liikaa ihmisiä. Maailmassa. Muttei tietenkään Lahdessa. Ainakaan ketään kivoja.

Mut niin, oma työnihän on yksi näitä "maailman vanhimpia", meitä on ollut jo ainakin yli 4000 vuotta sitten. Mut joinakin päivinä se työ vaan tuntuu turhalle. Kirjoittaa tekstejä, joita kukaan ei oikeasti koskaan lue. Paitsi mä. En edes koskaan näe niitä ihmisiä, jotka lukee mun tekstejä. No paitsi kerran eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Olisin keksinyt monta, monta tapaa tehdä tekstistä vielä paremman. Hävetti. Ei se ole koskaan valmista, se työ.

Syvissä kriiseissä rämpiessäni maailmassa ei ole sähköä eikä sitten muuten edes internettiä. Ei sähköpostia. Sitten ei ole töitäkään, mitä tehdä. Mietin, että miten moni työ on vaan jotain tietokoneen räpläämistä. Kun nettiyhteys katkoo tai puhelin ei ilmoita tulleista meileistä, niin sitten vain olen ja möllötän tumput suorina ja mietin, että mitä sitä tekis. Vittu.

Sitten aina mietin, että mitä sitä osaisi tehdä, jos. Kalastaa, metsästää. Haravointi on turhaa. Tappaa, nostaa. Suojella. Rakentaa.

Joo-o.

Lopetin roller derbyn kolmen vuoden jälkeen. Tasan kolmen, päivälleen. Harmi, koska olin (ja olen) parhaimmassa kunnossa mitä ikinä. Pää ei vaan kestä. Mun pää on liian vanha kaikkeen siihen muiden nuoruuden erehdysten ja sammakoiden ja aatteellisuuden seuraamiseen sivusta. Haluan kunnioittaa mun viikonloppuja ja omistaa viikonloppujani perheelleni, kun he vielä ovat täällä. Miten hienoa olisi vain mennä ja pelata ja lähteä kotiin. Mut tulipahan nähtyä. Monikaan ei usko, että tää olisi mun osalta lopullista. Monikaan ei todellisesti tunne mua.

Keskityn muihin lajeihin.

Aloitin venäjän opiskelun. Se taitaa nyt olla kahdeksas kieli, mitä osaan. (En laske osaamiseksi sitä, että osaa kirosanat ja muutaman fraasin kymriksi tai iiriksi.) Vaikka aina sanoin, että ei kiinnosta, en osaa, en usko, että aloittaisin. Kaksi kertaa viikossa 2,5 tuntia. Luen sanat, kuulustelen itseäni, piinaan opettajaa ääntämään hitaammin ja selvemmin. Se nielee loppuja. Haluan kuulla onko se äm vai än, o vai a. Venäjän opiskelu on ihan lasten leikkiä viiden vuoden kiinan opiskelun jälkeen. Itse asiassa mua alkoi kiinnostaa jopa edes TIETÄÄ jotain arabiasta, ja uskoisin, että hollanninkin oppiminen voisi olla helppoa.

Niin ja sain tietää, ettei mulla ole ihosyöpää.

Siinäpä ne tärkeimmät. Tai osa niistä.

Palaillaan, right.