Turha on turhaa

Moi, mitä kuuluu? Vaikka en ole käynyt täällä, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi ajatellut sinua usein.

Mulla on välillä sellaisia käsittämättömiä eksistentiaalisia kriisejä. Ei mitään sen vakavampaa, kuin että ajattelen kovinkin penttilinkolamaisesti. Ajattelen sitä, että miten monet ihmiset tekee jotain työtä, joka on enemmän tai vähemmän vähän jotakin puuhastelua siinä mielessä, että onpahan niillä nyt jotain tekemistä kuolemaa odotellessa. Hirveän harva oikeasti enää tekee mitään "oikeita töitä" (tai sitten olen vain vieraantunut oikeasta elämästä). Joillakin ei ole töitä, ja silti on hirveästi tekemättömiä töitä. Ja sitten vaan on liikaa ihmisiä. Maailmassa. Muttei tietenkään Lahdessa. Ainakaan ketään kivoja.

Mut niin, oma työnihän on yksi näitä "maailman vanhimpia", meitä on ollut jo ainakin yli 4000 vuotta sitten. Mut joinakin päivinä se työ vaan tuntuu turhalle. Kirjoittaa tekstejä, joita kukaan ei oikeasti koskaan lue. Paitsi mä. En edes koskaan näe niitä ihmisiä, jotka lukee mun tekstejä. No paitsi kerran eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Olisin keksinyt monta, monta tapaa tehdä tekstistä vielä paremman. Hävetti. Ei se ole koskaan valmista, se työ.

Syvissä kriiseissä rämpiessäni maailmassa ei ole sähköä eikä sitten muuten edes internettiä. Ei sähköpostia. Sitten ei ole töitäkään, mitä tehdä. Mietin, että miten moni työ on vaan jotain tietokoneen räpläämistä. Kun nettiyhteys katkoo tai puhelin ei ilmoita tulleista meileistä, niin sitten vain olen ja möllötän tumput suorina ja mietin, että mitä sitä tekis. Vittu.

Sitten aina mietin, että mitä sitä osaisi tehdä, jos. Kalastaa, metsästää. Haravointi on turhaa. Tappaa, nostaa. Suojella. Rakentaa.

Joo-o.

Lopetin roller derbyn kolmen vuoden jälkeen. Tasan kolmen, päivälleen. Harmi, koska olin (ja olen) parhaimmassa kunnossa mitä ikinä. Pää ei vaan kestä. Mun pää on liian vanha kaikkeen siihen muiden nuoruuden erehdysten ja sammakoiden ja aatteellisuuden seuraamiseen sivusta. Haluan kunnioittaa mun viikonloppuja ja omistaa viikonloppujani perheelleni, kun he vielä ovat täällä. Miten hienoa olisi vain mennä ja pelata ja lähteä kotiin. Mut tulipahan nähtyä. Monikaan ei usko, että tää olisi mun osalta lopullista. Monikaan ei todellisesti tunne mua.

Keskityn muihin lajeihin.

Aloitin venäjän opiskelun. Se taitaa nyt olla kahdeksas kieli, mitä osaan. (En laske osaamiseksi sitä, että osaa kirosanat ja muutaman fraasin kymriksi tai iiriksi.) Vaikka aina sanoin, että ei kiinnosta, en osaa, en usko, että aloittaisin. Kaksi kertaa viikossa 2,5 tuntia. Luen sanat, kuulustelen itseäni, piinaan opettajaa ääntämään hitaammin ja selvemmin. Se nielee loppuja. Haluan kuulla onko se äm vai än, o vai a. Venäjän opiskelu on ihan lasten leikkiä viiden vuoden kiinan opiskelun jälkeen. Itse asiassa mua alkoi kiinnostaa jopa edes TIETÄÄ jotain arabiasta, ja uskoisin, että hollanninkin oppiminen voisi olla helppoa.

Niin ja sain tietää, ettei mulla ole ihosyöpää.

Siinäpä ne tärkeimmät. Tai osa niistä.

Palaillaan, right.