Lupaan etten nauttinut

Jossakin epäsosiaalisuuden ja epänäyttäytymishalun syövereissä parhaat treenit ovat aina silloin, kun salilla ei ole ketään tai on vain muutama mind-your-own-business-tyyppi, jotka eivät keskittymistäni häiritse ollenkaan. Yleensä menen salille aamulla, koska fiilis sen jälkeen on ihan mieletön ja sitten jaksaa painaa koko päivän töissä - varsinkin, jos tekee yläkroppaa, jolloin veri virtaa ihanasti lämmittäen koko päivän, eikä koneella nököttäminen tunnu niin pahalta.

Tänään suunnittelin tekeväni poikkeuksellisesti kovan treenin jaloille, koska omat treenit ovat kesälomalla parisen viikkoa. Jotenkin olin vaan unohtanut ryhmäliikuntakammoni (käyn spinningissä kuitenkin, mutta se on ihan eri juttu) ja klikkasin itseni siitä vatsa-peppu-treeniin. Vähän vaihtelua siihen omaan juttuun.

No juu.

Alkulämppä oli joku - mielestäni vahvasti tanssillinen. Mähän en siis tanssi muuten kuin kansantanhuja tai discossa kännissä, mutta siltikään multa on turha odottaa mitään kanta-varvas-jenkanaskelhyppy-kuviota parempaa. Mutta joo, piti ottaa ristiaskelta sivulle ja sitten kääntyä sivuttain ja tehdä tuolla liikkeellä neliö - juuri kun opin siis ristiaskeleen, niin piti kääntyä, ja käännyin väärään suuntaan ja sitten unohdinkin askeleen. Näitä veivattiin ikuisuus. Nauratti. Ja sitten tuli jostain esiin mamba vai mambo, ja kaikki muut näyttivät tietävän, mistä puhuttiin, paitsi mä. Varmaan turha sanoa, ettei tuolla tunnilla ollut yhtään miestä, sen sijaan huulisilikonituupattuja aerobic-typyjä muutamakin. 

Kun selvisin ristiaskelista, niin piti jostain vetää esiin steppilauta. Kello oli 20 yli ja siinä vaiheessa jostain hiipi kauhu, että joo, nyt olen sitten väärällä tunnilla. Mä en steppilautaan ole tutustunut muuten kuin pomppimalla sellaisen yli joskus. Laatikot on tutumpia boksihypyistä ja crossfitistä. Taas ihan sama tunne - piti hyppiä päälle kahdella ja yhdellä ja toista jalkaa taakse ja ohjaaja sanoi vielä, että kädet mukaan, mutta lupaan, että olisin tipahtanut laudalle nenälleni, jos olisin ottanut kädet mukaan, enkä mä siltikään oikein hahmottanut, että missä tahdissa niitä olisi pitänyt heilutella ylös. 

Kai mä sitten lopulta olin oikealla tunnilla. Tehtiin siellä muutama vatsalihasliike ja vähän jotain perseellekin. Ei ollut oikein mun juttu. Liikaa välissä kaikkea akkamaista "sykkeennostatusta". Mä tykkään, että liikkeitä tehdään kunnolla ja hartaasti tai vaikka nopeastikin, mutta mihinkään tuollaisiin vaihda-nopeesti-ketkuta-persettä-juttuun musta ei ole, pitää ajatella liikaa. 

No, hiki tuli, jos ei muuta. Nyt voi siis hyvällä omalla tunnolla nauttia loppulauantaista. 

You will meet a tall, dark stranger

Olen tapaillut yhtä miestä. No niin, kerroin sen, ääneen ja saat tietää siitä ekana! Olen "tiennyt" tyypin jo vuoden päivät ehkä, jutellut ohimennen, ei mitään syvempää ennen tätä. En osaa sanoa, miten kauan, ehkä kuukauden, kaksi, en ole - poikkeuksellisesti - katsellut taaksepäin enkä toisaalta eteenpäinkään. Saavutus on ihan hyvä minulta, koska mitään ei oikeasti ole ollut aikoihin... ei ole kiinnostanut. Tässäkin on vahvasti jotenkin aikuinen vivade. Ehkä vähän liikaakin. Olen kuitenkin välillä vähän hupakko.

Ongelmani tulevat itse itsensä räjäyttävällä ajastimella. Hän(kin) muuttaa pois, periaatteessa 4 päivän päästä, käytännössä ei ihan. Minä en hitto soikoon tiedä, mikä se juttu on, etten ikinä tapaa ketään siellä, missä satun milloinkin asumaan. Onko "se juttu" minussa - kiinnostun saavuttamatomasta, kunnianhimoisesta, sellaisesta, joka pysyy liikkeessä.

Reilut sata kilometriä ei ole mitään siihen verrattuna, että seurustelin 6 vuotta 6000 kilometrin välimatkalla. Se ei ole mitään siihen, että käyn treenaamassa reilun sadan kilometrin päässä välillä päivittäin, välillä harvemmin. Se välimatka ei ole fyysisesti mitään - ja henkisestikin - minulla on omat juttuni, hänellä omansa. Ja sittenkin - tässä kaupungissa ei ole MITÄÄN, mikä pitelisi minua. Ainut, mikä minua pitelee täällä on se, että ihmisen on vittu soikoon asuttava jossain ja olen sitten päättänyt valita juuri tämän paikan. (Olen melko varma, että juoksen sata metriä pää edellä seinään joskus myöhemmin elämässäni juuri tämän asian vuoksi.)

Mutta menepä nyt sanomaan, että voin tulla mukaan.
Että odotan täällä. (Odotan mitä? Vanhuuskuolemaa?)
Että.
Niin.

Vitun vittu.

Laissez faire

Aika monien asioiden suhteen - ellei kaikkien - pitää paikkansa se, että jos lakkaat tekemästä jotakin, niin pian et enää haluakaan tehdä sitä. (Vähän kuin tämä blogin kirjoittaminen...)

Vähän kuin sipsit tai karkit. Kuka maailmassa on koskaan onnistunut syömään YHTÄ sellaista? Kun otat ensimmäisen, niin otat seuraavankin. Yleensä. Kun et ota, niin ei tee mielikään. Itsellä karkit ovat kai baareissa ramppaaminen tai alkoholi. Kun sitä ei ole tämän vuoden puolella tehnyt kovinkaan montaa kertaa, niin ei tule edes sellaista viikonlopusta viikonloppuun elämistä - en mitenkään erityisesti kaipaile. Tiedän, että kun taas kävisin urakoitsemassa tanssilattioita ja baaritiskeillä notkumista, niin kaipaisin sitä myös.

Olen venkoillut tässä koko aamupäivän (ja nyt onkin jo iltapäivä) salille lähtöä. Normaalisti käyn salilla useamman kertaa viikossa, mutta viime viikolla kävin kerran, ja tällä viikolla en ole vielä käynyt kertaakaan - tosin syynä on ollut hyvin se, että olen ollut muista treeneistä niin poikkeuksellisen jumissa, että se ei olisi ollut järkevääkään. Välillä pitää levätä tai ainakin kuunnella omaa kroppaansa. Tätä viikon alkua taas varjostavat työkiireet - sellaiset, että työt menevät sivu suun, jos vietänkin aikani nautiskellen itseni kurittamisessa, mutta tämä päivä menee jo pitkälti itselle selittelyn puolelle. Kävin kuitenkin eilen luistelutreeneissä. Pää on vähän kipeä. Lempitreenipaidassani on jotakin ihmenukkaa. Ulkona sataa rakeita. Vaikka taas tiedän, että olo on taivaallinen salille päästessäni ja varsinkin sieltä tullessani.

Mutta niin, sama pätee kaikkeen. Viime aikoina olen kärsinyt suuresti iPhoneni akun loppumisesta (koska en viime aikoina ole ehtinyt ladata sitä täyteen). Ensimmäiset 20 minuuttia suuresta aikaikkunasta ilman puhelinta ovat silkkaa tuskaa, mutta nopeasti annan vain mennä... nostan pääni ja katselen maisemia ja ihmisiä. Hengitän ja ajattelen ihan omia ajatuksiani. Sama pätee ihmisistä irti päästämiseen. Se ensimmäinen kerta, kun päätät, ettet enää ajattele, koskee, mutta pian et enää muista, ketä pitikään ajatella...

Sama pätee myös päinvastoin. Kun sanot, ettei koskaan ole aikaa lukemiselle. Sen kun vain otat kirjan, kuljetat sitä vaivihkaa laukussasi. Luet vaikka 7 sivua. Luet ainakin sitten, kun iPhonesi akku loppuu jo junamatkan alussa. Pian luet aina kuin mahdollista. (Mistä syystä lukeminen on edelleen ihan jees? Tähän mennessä elämääni se on eniten vahinkoa sielussani aiheuttanut harraste.)  Tai ettet jaksa laskea kaloreita. (No mä en kyllä oikeasti jaksa.) Kun aloitat, niin teet sitä pian koko ajan. Aika monet jutut on muotijuttuja, teet sen vuoksi, kun kaikki muutkin tekevät.

Muotijuttu tällä hetkellä on selkeästi seurusteleminen, jopa kihloihin meno, siis omassa kaveripiirissäni. Yhtäkkiä jostakin kulman takaa pölähtää joku mies, josta kukaan ei koskaan ole kuullutkaan ja roikkuu siitä päivästä eteenpäin kaverisi mukana kuin peräpukama. Tämä on varmasti muotijuttu! Kun yksi, kaksi tekee sen saman, niin ilmapiiri on vain yleisesti hyväksyvämpi, se ei ole niin vakavaa.

Minulla ei sellaisesta ole vaaraa. Tai sitten kyllä pölätää todellakin kulman takaa.

---

Nyt pukeudun, hitaasti, mutta varmasti  ja pakkaan treenilaukkuni huolella. Lupaan, että menen nyt salille.

“I almost wish we were butterflies and liv'd but three summer days - three such days with you I could fill with more delight than fifty common years could ever contain"

Kesäkuu. Maistelen sitä sanaa ja yritän tuntea jotakin, ja vähän - jotakin kepeyttä ja hilpeyttä tunnenkin. Ihmisiä on kaupungilla keskellä päivääkin. Uudet perunat ja mansikat ja herneet - olkoonkin vielä ulkomaalaisia. Kesälomaa minulla ei ole, mutta jos sää on kiva, niin voin pitää ulkopäivän. Jos haluan matkustaa jonnekin, otan läppärin kainalooni ja matkustan. En jaksa suorittaa kesää, vaikka se on tietenkin keskimäärin vain erittäin miellyttävää aikaa - vähän kuin kolmen kuukauden bileet, joita olet odottanut koko vuoden. Tyypillisesti kesään minulla kuuluu kuitenkin jonkinlainen kotiyksinäisyys, sillä alaikäiset kämppikseni katoavat kesäisin matkoilleen.

Eilen luistelin ensimmäistä kertaa tänä vuonna ulkona. Toden sanoakseni olin jo menossa salille - olin menossa bussille, roskapussin vein roskikseen ja sitten käännähdin takaisin sisälle, dumppasin treenilaukun sängylle. Aurinko paistoi ja sanoin itselleni, että jos et nyt korkkaa niin tuleeko korkattua sitten pitkään aikaan. Tuuppasin uusiin ulkorulliin nopeasti vanhat laakerit sisään ja rullat kiinni luistimiin. Hankalaksi jutun tekee se, että asun mäen päällä, josta joka suuntaan on todella jyrkkää alamäkeä. Tietenkin voisi olla nössö, ja kävellä mäen alas, mutta ehkä siinä katoaisi se luistelun idea. Missään nimessä jatkuvat jarruttelu ei ollut kovin nautinnollista, joten seuraavan kerran suosiolla raahaan itseni jonnekin tasaiselle.

Ajattelin yllättää naapurini hakemalla meille jäätelöt, mutta en löytänyt sitä kauppaa, jonka tiesin olevan auki, ja lopulta luistellessani hänen katunsa ohi, olin niin janoinen ja nälkäinen, että soitin hätäpuhelun. Vettä oli pakko saada, enkä aikonut turhaan tehdä lenkkiä hänen kadulleen, jos hän ei olisi kotona. Mutta ovelle tullessani siellä oli kaksi lämmintä voileipää - minulle - ja lasillinen kylmää juomista! Kukaan ei ole ollut minulle pitkään aikaan niin kiva, että teki melkein mieli itkeä. :)

Tänään sainkin sitten mentyä salille, mutta ensimmäiset fiilikset meni eukosta, joka kiilasi ensin penkkipunnerruspaikalle ja sitten jemmasi vielä kaikki järkevät käsipainot telineestä omiin leikkeihinsä. Viimeinen niitti oli toisella puolella oleva orgasmisynnyttäjä - nainen, joka treenaa PT:n johdolla, mutta treenipainot (jalkaprässi) eivät vaikuta olevan niin suuria edes hänelle, että ne olisivat sellaisen huutamisen arvoisia. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta, kun tyypin näin, mutta tällä kertaa ääntely häiritsi niin paljon, että mun oli pakko lähteä. Jossakin muussa tilanteessa se olisi voinut jopa olla huvittavaa, mutta ei tänään.