Olen tapaillut yhtä miestä. No niin, kerroin sen, ääneen ja saat tietää siitä ekana! Olen "tiennyt" tyypin jo vuoden päivät ehkä, jutellut ohimennen, ei mitään syvempää ennen tätä. En osaa sanoa, miten kauan, ehkä kuukauden, kaksi, en ole - poikkeuksellisesti - katsellut taaksepäin enkä toisaalta eteenpäinkään. Saavutus on ihan hyvä minulta, koska mitään ei oikeasti ole ollut aikoihin... ei ole kiinnostanut. Tässäkin on vahvasti jotenkin aikuinen vivade. Ehkä vähän liikaakin. Olen kuitenkin välillä vähän hupakko.
Ongelmani tulevat itse itsensä räjäyttävällä ajastimella. Hän(kin) muuttaa pois, periaatteessa 4 päivän päästä, käytännössä ei ihan. Minä en hitto soikoon tiedä, mikä se juttu on, etten ikinä tapaa ketään siellä, missä satun milloinkin asumaan. Onko "se juttu" minussa - kiinnostun saavuttamatomasta, kunnianhimoisesta, sellaisesta, joka pysyy liikkeessä.
Reilut sata kilometriä ei ole mitään siihen verrattuna, että seurustelin 6 vuotta 6000 kilometrin välimatkalla. Se ei ole mitään siihen, että käyn treenaamassa reilun sadan kilometrin päässä välillä päivittäin, välillä harvemmin. Se välimatka ei ole fyysisesti mitään - ja henkisestikin - minulla on omat juttuni, hänellä omansa. Ja sittenkin - tässä kaupungissa ei ole MITÄÄN, mikä pitelisi minua. Ainut, mikä minua pitelee täällä on se, että ihmisen on vittu soikoon asuttava jossain ja olen sitten päättänyt valita juuri tämän paikan. (Olen melko varma, että juoksen sata metriä pää edellä seinään joskus myöhemmin elämässäni juuri tämän asian vuoksi.)
Mutta menepä nyt sanomaan, että voin tulla mukaan.
Että odotan täällä. (Odotan mitä? Vanhuuskuolemaa?)
Että.
Niin.
Vitun vittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti