On se vaan niin erilaista kuitenkin. Nostella painoja, kannattaa omaa painoaan, hengästyä - kaikkea noita erikseen, heilutella jalkojaan tiukassa tahdissa, kun taas crossfitissä teen niitä peräkkäin, päällekkäin, koko ajan ja täysillä niin, että 15 minuutin jälkeen on niin puhki! Ja tunti pitäisi kestää. Oikeastaan pitkästä aikaa ajattelin, että mitä, jos mun sydän ei kestä. Kuolen tähän. Muille jää traumoja. Kriisiryhmä. Sen jälkeen, kun tein viimeisen burpeen viidestäkymmenestä.
Kuva täältä.
Viimeisen 10 minuutin aikana tunsin hetken, kun silmissäni sumeni. Näkökenttäni reunoille tuli aivan selkeät mustat reunukset. Olen joskus pyörtynyt, ja tiedän, että tuosta se alkaa. Mutta sain vain "paskani kasaan" ja jatkoin boksihyppyjä. Ei tässä mitään.
Viimeisen setin viimeisenä liikkeenä oli 50 hyppynaruhyppyä. Sain 11, ja jalka otti kiinni naruun, pysähdyin, laskin pään alas, oli pakko. Jatkoin taas, 9. Sitten 20. Sitten loput. Tein jokaisen. Ensimmäiset viidetkymmenet eivät olleet niin vaivalloisia.
Tunnin jälkeen olo oli kuollut - ei niin kuin olisit itse kuollut, vaan että olisit juuri saanut tietää, että joku on kuollut. Kuin päähän puulla lyöty. Pitkälti ennen itkua. Kävelin pää pilvessä bussipysäkille. En tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Vaivalloisesti sain kaivettua jostakin ajatuksen, että pitäisi katsoa, milloin seuraava bussi tulee. Vaivalloisen pohdiskelun jälkeen sain miinustettua minuutteja sen verran, että ehtisin ruokakauppaan hakemaan iltaruuan. Haahuilin ympäriinsä. Jauhelihaa. Ei voi. Eilen syötiin. Mehut on siirretty eri paikkaan. Mitäs mitäs. Vihanneksia, hedelmiä. Ei pysty, käsi ei nouse. Suklaata. En ota, vaikka on kaksi vitosella.
Lopulta 10 minuutin kaupassa haahuilun jälkeen istuin bussipysäkillä. Meillä syötäisiin tänään vessapaperia.
Euforia saa odottaa. En tajua mitään. Istun kaksi pysäkkiä kotipysäkin ohi. En tajua kotona mitään, mitä minulle sanotaan. Sano taas. Mitä sanoitkaan. Veri on siirtynyt aivoistani aivan jonnekin muualle. Kunnes yhtäkkiä kuulen kohahduksen. Olen hyvällä tuulella. Olen rakastunut. Ajattelen hyvää ystävääni. Laitan tekstiviestin. Käsissä on ihana lämpö. Lihaksia kivistää. Voisin tehdä mitä vaan, kyetä mihin vaan. Humala. Tanssisin baarin tyhjällä tanssilattialla.
Nälkä ei tule vielä pitkään aikaan. Jotakin on silti laitettava suuhunsa, ettei noutaja tule pesäpallomaila kädessään, hakkaa päähän ja mahaan kiljuvaa nälkää.
Näin olen jotenkin vain enemmän elossa. Kun lihakset ovat kipeät, niin tunnistan ääriviivani.
Se on hyvin henkinen olotila.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti