Välillä elämässä tulee sellaisia kohtia, että joutuu tekemään päätöksiä (no shit, really?), sellaisia pieniä, lähinnä ei/joo-tasolla. Eillä jatkat niin kuin ennenkin, ja joolla tulee joku pieni lisä. Ei mitään älyttömän suurta. Ei mitään sellaista, mitä mielletään yleisesti suureksi jutuksi, kuten ero tai muuttaminen.
Mutta sitten, kun katsot taaksepäin, niin tiedät, että tää on se yksi pieni juttu, jonka valitsit jooksi, se aloittaa ensin sellaisen vaivihkaisen liikkeen ja sitten kaikki vyöryy hirveällä paineella eteenpäin ja muuttaa elämän ihan kokonaan.
Kyllähän se elämä tietenkin kymmenessä vuodessa saa jo muuttuakin. Mutta siellä se on, se valinta, joka vaikuttaa tähän päivään, ja siihen, että kaikki on nyt siten mahtavasti, kuin on, kaikkine niine hienoine ihmisine, harrastuksineen, töineen ja muine asioineen, joten asiat ovat juuri nyt. Ja sitten edessä on samanlainen valinta - ihan täsmälleen sama valinta.
Miksei valitsisi siis taas samoin, jos lopputulos on tämä? Mutta jos valitsee, ja kaikki muuttuu, ja menetän kaiken tämän? Kaipaanko sitä kaikkea siellä 10 vuoden takana? En todellakaan! Mutta mitä siis, jos kaikki muuttuukin takaisin huonosti?
Toivon itse olevani ainakin subjekti elämässäni ja se, joka ottaa vastuun, enkä se, joka viittaa kohtaloon ja siihen, että asiat vaan tapahtuvat. Toisaalta monien asioiden kanssa olen huomannut sen, että jotkut asiat tapahtuvat lopulta kuitenkin niin, vaikka sitten viiveellä. Valitset "väärin", kuljet pitkän polun, ja pääset kuitenkin samaan lopputulokseen.
Vuoden alusta tein päätöksen jatkaa harrastustani muissa piireissä. Toistaiseksi sen vaikutukset ovat olleet monen pahan ihmisen hylkääminen, uusien (toivottavasti hyvien) ihmisten tapaaminen, merkittävät vaikutukset terveyteeni (lähinnä kun ei ehdi humputella viikonloppuna), mutta onko se taas estänyt tapaamasta ihmisiä harrastusten ulkopuolella? Ehkä. Mutta humputtelemaan mennessä sitä ei oikein nää - samat naamathan siellä humputtelee vuodesta toiseen.
Kolme-neljä vuotta sitten tein yhden päätöksen kahden ihmisen välillä, joista varmasti valitsin väärin jo heti alkujaan, ja tiesin sen jo silloin, mutta tein sen vaan oikeastaan siksi, että se oli oikein väärää kohtaan. Ja minähän tein tietenkin väärin jo heti alusta.
Me kaikki kolme olemme siis menneet tässä välissä omia polkujamme. Ja sitten yhtäkkiä - periaatteessa - olisi mahdollisuus tehdä se oikea valinta. Valita toisin. Ja hitto soikoon - tiedän, että todellakin valitsisin toisin, tekisin sen kunnolla, katuisin, hyvittäisin, pitäisi kuin kukkaa kämmenellä, koska se olisi oikein minua kohtaan, ja oikein oikeaa kohtaan. Periaatteessa, sanon sen siksi, että käytännössä tällaista mahdollisuutta kuitenkaan tulee.
Haikeaa ja surullistakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti