Tädin rakas peikko

Pääsiäisenä näin ensimmäistä kertaa siskoni pienen pojan, kolmeviikkoisen peikkotukan. Onhan näitä vauvoja tässä elämässä nähty, muttei vähään aikaan, enkä ole ketään pidellyt niin sylissäni. Tämä pieni poika on minulle erityisen rakas ollut jo ennen syntymäänsä. Peikko on minun peikkoni. Minä tuskin enää tässä elämässä lapsia teen, joten tämä on se poika. Ei sillä ole väliä, että tuleeko tyttö vai poika, kunhan on terve, he sanovat. Niin onkin, mutta pieniä miehiä on silti elämästäni puuttunut tähän asti. Aion olla megatäti hänen elämässään. Paras täti. 

NAK pitää pientä peikkoa sylissään ja on ihmeissään kaikesta pienuudesta. Hän tajuaa sitä kautta oman pienuutensa, neljätoistavuotias. Vasta olet ollut itsekin tuollainen. Kauan aikaa sitten, mutta silti äskettäin. Hän tajuaa, miten hauras elämä on, miten pienet ovat eväät alussa. Miten hän on jo pian aikuinen, mutta peikko on edelleen pieni poika. Hän tajuaa paremmin äidinrakkautta, minun rakkauttani häntä kohtaan. 

NAK istuu sylissäni samalla tavalla kuin peikko. Pää rintaani vasten. Sataseitsemänkymmentäkolmesenttinen. VAK, kipeänä, hieman harmissaan siitä, ettei pääse vauvaa tapaamaan, lähettää minulle kuvaviesteinä omia vauvakuviaan. Että on hänkin suloinen ollut joskus, ja pieni. Katsoo lähettämämme videon vauvasta 20 kertaa peräkkäin.

Tämä on hyvä poika, peikko. Lähentäjä meille kaikille.

---

Ikävä raastaa erotessamme. Peikko ei meitä muista eikä osaa kaivata, hän ei edes muista vielä hetki sitten naamansa edessä kiivaasti heiluvaa omaa nyrkkiään, joka vahingossa tarttuu hänen mustaan tukkaansa, josta hän nappaa tiukasti kiinni ja pian huuli mutristuu kivusta. 

Mutta mistä peikko tietäisi, että ikävöimme häntä joka hetki, kun emme ole hänen luonaan.