Liikunnan iloja ja suruja

Eilinen ilta venähti aivan liian pitkälle jo aamuun asti kommentoiden WhatsAppissa jotakin typerää 5D-dokkaria, tosin itse katsoin välillä, kun isot miehet itkivät ruotsinkielisellä tekstityksellä ultimate maraton -dokkarissa. Se oli jotenkin pysäyttävä dokkari. Ihan mielipuolista. Siinä pitää jo olla jotain suuria henkilökohtaisia "issueita" (ongelma-sana ei toimi suomeksi tässä), kun juoksee 100 kilometrin päivälegejä jalat rakoilla, tyyppejä kuolee, tyypit oksentaa ja muutenkin meno on hyvin extremeä. Olen kai muistanut mainita, miten paljon vihaan juoksemista. Siitä soljuinkin sujuvasti Eat, Pray, Love -leffaan, joka oli hirveää soopaa, mutta jonka jälkeen alkoi tehdä mieli makaronia (M A K A R O N I A niin kuin ennen vanhaan, ei mitään pastaa, haloo). Aamuneljältä en sitä viitsinyt keitellä, mutta aamupalaksi sitä oli pakko saada!

Nyt olenkin sitten ihan tööt. Ärsyttävää. En edes harrasta mitään tuollaista tsättäilyä, mutta näemmä sitten kun siihen turhanpäiväiseen naputteluun lähtee, niin se on sitten siinä - vielä tulee joku tärkeä sanottava.

Näemmä syksyn tullen ihmisillä on taas liikuntakärpäsen puremaa, kun kaikki liikuntapaikat ovat niin täyteen tuupattuja. Tässäkin on näkymä, mitä olen kytistänyt koko viikonlopun ja tämän päivän, että jos nolla muuttuisi edes ykköseksi:

Nyt kun haluaisin keskittyä tuohon crosstrainingiin kunnolla, niin tilanne on sitten aina tämä. Ja sitten siellä on tietenkin paikalla tyyppejä, jotka eivät ole ilmoittautuneet netin kautta ja siellä ollaan sitten nenä perseessä punnertamassa. Sama juttu oli myös eilen salilla. En haluaisi viettää siellä pitkää aikaa, mennä vaan tekemään treenini ja lähteä kotiin, mutta sitten, kun oikein suunnittelet, niin siellä joku on sitten rakentanut pesän johonkin laitteeseen, tai hautoo käsipainoja toivoen, että niistä kuoriutuis pikkubodareita, niin siellä saa sitten pällistellä hetken ympärilleen ja tehdä sitä ja niillä painoilla, mihin pääsee käsiksi. Joka kerta ärsyttää. Mä en ole sitä tyyppiä, joka menee puhumaan kellekään, että "onko sulla vielä paljon tässä".

Tähänkin kaupunkiin tuli jokin halpiskuntosali, toinenkin on kuulemma tulossa. En ole käynyt, tuskin tulee käytyä, miksi kävisinkään. Ohi olen mennyt, siellä sitä vasta täyttä onkin. Onneksi näyttää siltä, että kaikki kaupungin ulkomaalaiset miehet ovat löytäneet sinne. Ihmislaji, jota en voi kestää. Täällä ei ole (aaaaaaaa sain varattua paikan, jeee!) sellaista suuren metropolin meininkiä, jossa ulkomaalaiset miehet olisivat kotoisin muualta kuin paikallisista kebab-ravintoloista. Ja ihan nyt satun ilman sen suurempia rasistisia kommentteja inhoan niitä tyyppejä tyypillisine käyttäytymisineen sydämeni pohjasta. (Kuten myös salilla kuvailijoita ja musiikin kuuntelijoita, jotka eivät myöskään mitenkään muuten huomioi ympärillä olevia ihmisiä.) No, kuulostaahan se tietty idioottimaiselta maksaa tyytyväisenä 65 euroa kuussa salilla käynnistä, kun voisi maksaa vain siitä puolet, mutta voisin mielelläni maksaa enemmänkin, jos se poistaisi tiettyjä, tietyntyyppisiä saliloisijoita.

Ja tietty jos elämässä olisi tarjolla kannettavaa, raahattavaa, hakattavaa puuta ja muuta rymyämistä, niin vaihtaisin kuntosalit mielelläni oikeaan fyysiseen tekemiseen.

Monesti ehkä juuri tuosta yllä mainitusta syystä tulee myös mietiskeltyä sitä, että miksi sitä pitää ylipäätään liikkua. Jos ei oikeasti tarvii tehdä mitään fyysistä työtä. Onhan se sohvalla makaaminen ja paskan suuhunsa mättäminen tietty mukavaa. Mut taas toisaalta, kun on kuitenkin jotain pakollisia työhommia, mitä pitää tehdä, että voi mättää lisää paskaa suuhunsa, niin liikunnasta saa vaan lisää energiaa. Sitä ei saa ottamalla välikuolemaa tai päikkäreitä, vaikka onhan nekin kivoja. Toinen juttu on se, että miten paljon ylipaino vaikuttaa vaan ihan yleisesti kaikkeen muuhunkin terveyteen. Se on hienoa, kun ylipainon vuoksi sydän sakkaa ja sitten saat jonkun aivoinfarktin ja sitten pahimmassa tapauksessa oot loppuelämäsi "vähän sinnepäin". Omalta osalta ulkonäöllisesti treenaamisella ei varmana ole mitään vaikutusta omaan viehättävyyteeni, luonne kun on perseestä, niin sitä ei paljoa piukalla pepulla korjailla.

Mutta niin, mitä se on itselle? Mielen virkistymistä, rentoutumista, itsensä haastamista. Tuntee olevansa elossa, kun sydän hakkaa ulos rinnasta. Kuulumista joukkoon. Mistään se ei ole koskaan kyllä ollut pois.

What is the best thing life can give us

Lauantaina meillä oli estrogeeniä niin paljon, että heikompihormonisimmilla olisi voinut mennä setti sekaisin. VAK oli pyytänyt meille 7 kaveriaan - he tekivät yhdessä pizzaa, mokkapaloja, kävivät kävelyllä, söivät karkkeja ja sipsejä, soittivat pianoa. NAK pyysi myös yhden kaverinsa kylään. Ja minäkin pyysin parhaan kaverini meille syömään pizzanjämiä ja juomaan loput synttäriviinini. Meitä oli siis 12 tyttöä tai naista, ja istuimme lauantai-iltana telkkarin ääreen katsomaan yhdessä Putousta.

Se oli minulle tärkeää ja tärkeä ilta. VAK:n viimeiset 4 vuotta yläasteella (tuohon yksityiseen kouluun haettiin jo kutosluokalla) ovat olleet tosi takkuisia. Haukkumista, kiusaamista, yksinäisyyttä ja poissulkemista - vain yksi kaveri, jonka ollessa pois koulusta (sairaana ja lintsaten paljon) kaverin löytäminen on ollut todella vaikeaa. Muutos ala-asteen lähes kymppikeskiarvoisen, kauniin tytön laaja ystäväpiiri muuttui uuden koulun myötä ja myöhemmin myös kodin muuton myötä. Tietenkin mietin myös sitä, että miten paljon siinä on minun syytäni. Vanhempana näissäkin jutuissa on vain tietty määrä, minkä voit tehdä itse, ja kiusaamisen suhteen tein kyllä kaikkeni, sillä saatuani tietää siitä, sain sen loppumaan saman tien. Mutta ystävät on jokaisen hankittava itse, vaikka tietenkin vanhempana voi ainakin pienemmille yrittää vielä luoda sellaisia paikkoja ja tilanteita, missä ystäviä olisi helppo saada. 

Nyt lukiossa kaikki siis vaikuttaa olevan niin kuin pitääkin olla nuorella naisella. Koulun vaihdon myötä uusia ystäviä on riittänyt ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Nautin vielä tuosta viattomuudesta. Pian varmasti monilla astuvat kuvioihin alkoholit ja tupakat ja pojat, se normi kehityksen kaari. Toisaalta NAK vakuutti minulle, etten ymmärrä nykynuoria, joilla ainakin heidän piireissään on tavoitteena menestyä koulussa, opinnoissa, urheilla, elää terveellisesti ja ylläpitää ja arvostaa hyviä ystävyys- ja perhesuhteita (kaikki tämä NAK:n suusta :) ) --- en tiedä, onko se sitä, mitä hän luulee äitinsä haluavan kuulla, vai onko näin oikeasti. Jos olisi, niin hyvä. Itselleni on oikeasti ihan sama, kunhan ovat onnellisia, eivät sössi tulevaisuuttaan ja kaikki on yleisesti hyvin. 

---

Itse taas --- vaikka olen puhelias, avoin ja muutenkin pidän ihmisistä ja suurista ihmisjoukoista, niin silti --- välillä olen vain ihan älyttömän erakoitunut. Ystävilleni olen aika armoton. Jos tuskastun tai saan heistä ja heidän hölmöilyistään tarpeeksi, niin työnnän heidät pois. En halua nähdä heitä. Mietin ystävyyttä tosi usein - onko hänkin, ketä sanon parhaaksi ystäväkseni, sitä oikeasti, vai sitä vain siksi, että ei ole ketään muitakaan. Kun on niin paljon piirteitä, jotka ärsyttävät. Onhan niitä minussakin. 

Aika monesti käyn paikoissa yksin. Siis sellaisissakin, jonne on yleensä tapana mennä ystävän kanssa, ainakin naisilla. Osaan olla yksinkin. Ja hitto, totta kai kaikki on aina hauskempaa ystävien kanssa. En nyt vain jätä asioita tekemättä, jos en saa kaveria mukaan. En jaksa vääntää, sovitella aikatauluja tai muutakaan, jos haluan mennä, niin menen.

Tänään menen taas venäjän tunneille ja siitä salille. Tulee nuori olo, kun on harrastuksia. En sanonut nuorekas - se taitaa olla lopun alkua ;) 

Turha on turhaa

Moi, mitä kuuluu? Vaikka en ole käynyt täällä, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi ajatellut sinua usein.

Mulla on välillä sellaisia käsittämättömiä eksistentiaalisia kriisejä. Ei mitään sen vakavampaa, kuin että ajattelen kovinkin penttilinkolamaisesti. Ajattelen sitä, että miten monet ihmiset tekee jotain työtä, joka on enemmän tai vähemmän vähän jotakin puuhastelua siinä mielessä, että onpahan niillä nyt jotain tekemistä kuolemaa odotellessa. Hirveän harva oikeasti enää tekee mitään "oikeita töitä" (tai sitten olen vain vieraantunut oikeasta elämästä). Joillakin ei ole töitä, ja silti on hirveästi tekemättömiä töitä. Ja sitten vaan on liikaa ihmisiä. Maailmassa. Muttei tietenkään Lahdessa. Ainakaan ketään kivoja.

Mut niin, oma työnihän on yksi näitä "maailman vanhimpia", meitä on ollut jo ainakin yli 4000 vuotta sitten. Mut joinakin päivinä se työ vaan tuntuu turhalle. Kirjoittaa tekstejä, joita kukaan ei oikeasti koskaan lue. Paitsi mä. En edes koskaan näe niitä ihmisiä, jotka lukee mun tekstejä. No paitsi kerran eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Olisin keksinyt monta, monta tapaa tehdä tekstistä vielä paremman. Hävetti. Ei se ole koskaan valmista, se työ.

Syvissä kriiseissä rämpiessäni maailmassa ei ole sähköä eikä sitten muuten edes internettiä. Ei sähköpostia. Sitten ei ole töitäkään, mitä tehdä. Mietin, että miten moni työ on vaan jotain tietokoneen räpläämistä. Kun nettiyhteys katkoo tai puhelin ei ilmoita tulleista meileistä, niin sitten vain olen ja möllötän tumput suorina ja mietin, että mitä sitä tekis. Vittu.

Sitten aina mietin, että mitä sitä osaisi tehdä, jos. Kalastaa, metsästää. Haravointi on turhaa. Tappaa, nostaa. Suojella. Rakentaa.

Joo-o.

Lopetin roller derbyn kolmen vuoden jälkeen. Tasan kolmen, päivälleen. Harmi, koska olin (ja olen) parhaimmassa kunnossa mitä ikinä. Pää ei vaan kestä. Mun pää on liian vanha kaikkeen siihen muiden nuoruuden erehdysten ja sammakoiden ja aatteellisuuden seuraamiseen sivusta. Haluan kunnioittaa mun viikonloppuja ja omistaa viikonloppujani perheelleni, kun he vielä ovat täällä. Miten hienoa olisi vain mennä ja pelata ja lähteä kotiin. Mut tulipahan nähtyä. Monikaan ei usko, että tää olisi mun osalta lopullista. Monikaan ei todellisesti tunne mua.

Keskityn muihin lajeihin.

Aloitin venäjän opiskelun. Se taitaa nyt olla kahdeksas kieli, mitä osaan. (En laske osaamiseksi sitä, että osaa kirosanat ja muutaman fraasin kymriksi tai iiriksi.) Vaikka aina sanoin, että ei kiinnosta, en osaa, en usko, että aloittaisin. Kaksi kertaa viikossa 2,5 tuntia. Luen sanat, kuulustelen itseäni, piinaan opettajaa ääntämään hitaammin ja selvemmin. Se nielee loppuja. Haluan kuulla onko se äm vai än, o vai a. Venäjän opiskelu on ihan lasten leikkiä viiden vuoden kiinan opiskelun jälkeen. Itse asiassa mua alkoi kiinnostaa jopa edes TIETÄÄ jotain arabiasta, ja uskoisin, että hollanninkin oppiminen voisi olla helppoa.

Niin ja sain tietää, ettei mulla ole ihosyöpää.

Siinäpä ne tärkeimmät. Tai osa niistä.

Palaillaan, right.

Miehet on kyllä omituisia

Olen avautunut aiemminkin täällä Tinderistä, ja lähinnä sen tarjonnasta, mutta mitä en ole kertonut, niin eräänä päivänä, itse asiassa syntymäpäiväni paikkeilla, selailin naamoja, ja käytännössä nollan kilometrin päässä oli kauniskasvoinen, joskin ikähaarukkani ylärajoilla oleva mies, jolle poikkeuksellisesti naputtelin viestin lähinnä siksi, että a) hänellä oli kauniit kasvot ja b) hän näytti tutulle. (Ehkä siksi, että asumme lähekkäin.)

Syntymäpäiväviikkoni oli tietenkin hyvin täyteen buukattu ihan tuntitasolla, joten treffien sopiminen mihinkään väliin oli hyvin vaikeaa, sillä jo heti ensimmäisten viestien jälkeen mies halusi ehdottomasti tavata (ellen sitten olisi halunnut tavata hänen pitkän ulkomaanmatkansa jälkeen). Hänen ehdottamansa torstai-ilta olisi tietenkin käynyt minulle, mutta jopa minä olen oppinut olemaan sen verran laskelmoiva ja malttava, että jetlagia muistuttavassa tilassa, jossa mun piti tsekata jopa oma nimeni sanakirjasta, ei ollut järkevää lähteä tapaamaan ketään uusia ihmisiä. Saati sillä naamalla. Tai no, naama on aina sama. 

Sain sovittua T U N N I N välin perjantaipäivälle, jossa hänet ehdin nähdä. 

Jo tähän mennessä viestien vaihdon perusteella olin tehnyt seuraavat huomiot (edellisten lisäksi):

c) hän kertoi hyvinkin avoimesti ja tarkasti itsestään, muttei kertaakaan viestien vaihdon aikana kysynyt minusta mitään. Hän jopa kertoi heti sekä etu- että sukunimensä, mutta ei missään vaiheessa - ei siis ennen kuin tapasin hänet kasvotusten, kysynyt nimeäni. Sanoin etunimeni kätellessäni häntä. Sen sijaan hän jopa sanoi minulle viestejä vaihdellessamme, että "voin kysyä häneltä jotain jos haluan".

d) Kysyessäni hänen entisistä suhteistaan, hän viittasi muutamaan naiseen ilmaisulla "henkisesti epätasapainoinen" --- joka taas, kun sellaista ilmaisua käyttää, niin kertoo ehkä enemmän kertojasta.   

Minusta tuo on paitsi huvittavaa, siinä on jotain hyvin, hyvin... en sanoisi outoa, mutta jotakin. En tiedä. 

Hän oli jo käyttänyt "pitkä ulkomaanmatka"-korttinsa, joka sinällään on tietenkin hyvin uskottava viitaten hänen työhönsä, joka oli selkeästi googletettavissa Interwebsistä. 

  

Tavatessamme nopeasti tunnin ajan (hän oli hyvin lämmin, hyvin puhelias, joskin puheenvuorot häneltä piti varastaa keskeyttämällä, ja hän kyllä kyseli minustakin ja oli hyvin kiinnostunut, äärimmäisen tiukassa kunnossa oleva mies). Hänellä ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta nähdä minua pidempään tai toista kertaa viikonlopun aikana, koska hän oli menossa katsomaan sairasta äitiään (kortti 2) toiselle paikkakunnalle.

Hän oli kuitenkin hyvin, hyvin kiinnostunut minusta, vaikka välillämme ei varsinaisesti kipinöinyt ehkä keskustelumme asiallisesta sisällöstä johtuen (vaikkakin onnistuin kerran käyttämään ilmaisua "parempaa kuin seksi", kun viittasin johonkin sanastoon.) Hän itse ehdotti lopussa, kun minulla oli jo niin kiire, että jouduin juoksemaan, että tapaisimme uudelleen hänen ulkomaanmatkansa jälkeen.

Ulkomaan matkan aikana hänestä ei sitten kuulunut mitään, mikä tietenkin oli minulle ihan ok, ja matkan jälkeen hän lähetti viestin, että on ollut kiirettä töiden kanssa, mutta olisi mukavaa tavata viikonloppuna, jos minulla ei olisi muuta ohjelmaa. Tähän tietenkin vastasin, että vaikka viikonloppuni oli jo melko täyteen buukattu kaikenlaista mukavaa menoa, niin ei mitään sellaista, mistä en pystyisi joustamaan suuntaan tai toiseen, tai jopa ottamaan häntä mukaan. Koska viikonloppu on kuitenkin aika joustava käsite, niin perjantai-iltana hän meilasi lähettäen taas valittelut siitä, ettei hän ole pitänyt aiemmin yhteyttä, sillä hänellä on ollut paitsi taas kiirettä töiden kanssa, niin myös riitaa henkisesti epätasapainoisen sukulaisen kanssa. Mutta hän ehdotti tapaamista sunnuntai-illalle (joka on edelleen aika joustava käsite, mutta tarkempi kuin viikonloppu), niin, että hän tulisi hakemaan minut ja menisimme puuhastelemaan erästä ulkona tehtävää juttua hänen kanssaan. 

Sen verran mä nyt kuitenkin olin valmiina sunnuntai-iltana, etten lähtenyt esimerkiksi illalla enää pyörälenkille, kun odottelin, milloin hän laittaa viestiä. Ilta on joustava käsite, mutta kyllä siinäkin ehkä on joku sellainen raja, että mihin mennessä toivoisi kuulevansa jotakin. Noh, koska mä en ole kuitenkaan mikään kuka tahansa, niin laitoin ihan rohkeasti viestillä kysymyksen, että millaisesta aikataulusta olisi kyse. Tuossa vaiheessa kello oli kuitenkin jo lähes yhdeksän, ulkona pimeää ja ehkä muutenkin huomioiden viikonpäivän ja tekemisen - yksinkertaisesti liian myöhä. 

Lopulta hän sitten olikin valmis ja veti yllärikortin esiin: tuntuu vähän siltä, että olen tulossa kipeäksi, joten on varmaan parempi, että hän menee suoraan kotiin. 

Heh, en tiiä, jotenkin aivan mahtavaa ja ykköstä, että kun on ryvennyt maailman mudissa sen verran, että osaa suhtautua tähänkin. Jotkut miehet sanovat välillä, että naiset analysoivat liikaa, mutta mitäs helvettiä, kyllähän tässä on käytetty niin klassisia kortteja, että morjens. 

No, koska mä olen kuitenkin mä, niin totta kai - harmitti tietenkin, etten häntä tavannut, mutta kyllä nyt todellakin heräsi oikein viimeisen päälle uteliaisuus, että mikä tyyppi tämä on. Varsinkin, kun en itse ole edes - ensimmäisen viestini jälkeen - varmastikaan vaikuttanyt mitenkään yli-innokkaalta tai edes hirvittävän kiinnostuneelta, tai hukuttanut häntä viesteihini, ja jokainen tapaamisehdotus on tullut häneltä. 

Tietenkin vahvin optio tähän on se, että hän on naimissa tai ainakin suhteessa, mutta näin vähäisellä tapailulla luulisi olevan helpompaa vaikka vaan "unohtaa" mut, tai sanoa suoraan tai epäsuoraan, ettei kiinnosta. Hän ei vaikuta oikein hardcore-tinderoijalta, että hänellä olisi kiirettä muiden treffien kanssa, vaikkakin myönsi tavanneensa joitakin sitä kautta. 

Mutta helvetti aionko ottaa selvää! No todellakin! :D Ja jos tapaan hänet vielä, niin aion myös sanoa suoraan hänen pelaamistaan korteista. 

Windy city

Pyöräilin puoli yhdeksältä lähellä olevan lammen rantaan. Ulkona oli vielä 18 astetta lämmintä. Harmittaa, kun ihmiset pukeutuvat enemmän kalenterin mukaan kuin sen mukaan, mitä ulkona oikeasti tarvitse. Minä kuljin tänään flipflopeissa.

Tässä kaupungissa tuulee aina, mutta tuolla lammen rannassa ei tuule koskaan. Se on syvä, lähteestä kumpuava, harjujen kupeessa, ja juuri tästä syystä vesi ei ole koskaan kovin lämmintä kesälläkään. Vesi oli niin peilityyntä, että hetken kuvittelin olevani pää alaspäin, sillä radiomasto ja kauempana näkyvät katojen valot heijastuivat veden pinnasta täydellisinä ja koskemattomina.

Ajattelin, että onpa harmi, että joudun katsomaan tätä kaikkea yksin. Vähän niin kuin puukaan ei metsässä pidä ääntä katketessaan, jos ei kukaan ole kuulemassa, niin mitään kaunista ei ole olemassa, jos et voi jakaa sitä jonkun kanssa, ja kuvailla kilpaa toisillenne, miten kaunista kauneus onkaan. Otin kännykkäkameralla tuhruisen, pimeän kuvan.

Olisin jäänyt uimakopin rappusille istumaan, mutta näinä aikoina ei voi sitäkään ilman, että joku tulee humalapäissään solkottomaan, että mitäs tyttö. Kai alitajuntaisesti haistoin tuoreen viinan, sillä polkiessani pois rannasta päin vastaan horjui raitahupparinen mies. Tietenkin olisimme voineet siinä istuskella, mutta veikkaan, että humalainen ei olisi osannut olla hiljaa. "Onks sulla heittää röökii", se olisi sanonut.

Olen joka ilta ajanut tutkimusmatkojani. Kääntynyt aina sellaiselle tielle, jolta en ole koskaan mennyt. Niitä on tässä kaupungissa vielä 9 vuoden asumisenkin (huonekalujen säilytyksen) jälkeen monia. Pitänyt vähän kartalla sitä, että kummalla puolella rautatietä olen, sitä ei kai voi ihan huomaamatta ylittää tai alittaa. Ja jos ei muuten tiedä, niin kohottaa vain katseensa ja katsoo ylös - korkeita mäkiä, hyppyrimäet, valot näyttävät, missä olen.

Rautatien varren punatiiliset rakennukset olivat kiehtovia. Yritin painaa mieleeni katujen nimiä, että kotona voisin lukea kaduista ja alueista ja niiden historiasta. Olihan minulla älypuhelimenikin mukana, mutta ei se ole sama, joskus voi oikeasti muistaa jotakin, käyttää päätänsä niin kuin ennen vanhaan. Muistaa kirjastoon asti, mitä tulikaan etsimään.

Pitäisi seikkailla enemmän. Pitäisi tietää enemmän. Pitäisi lukea enemmän. Kaikki tuollainen on ihan ilmaista ja jotenkin virkistävää - ajatella enemmän epätavallisia ajatuksia ja shokeerata mieltään.

Huomenna menen museoon. Lippu maksaa kymmenen euroa.

Ota löysin rantein, älä jännitä

Viime viikon hyvä treeniputki katkesi siihen, että perjantain pelitreenin lopussa kaaduin, tai oikeastaan tipahdun koko omalla painollani oikean ranteeni päälle. Parisen vuotta aiemmin mursin vasemman ranteeni samalla tavalla, ja vaikka pelasinkin tuolloin vielä ensimmäisen Suomi Cupin pelini murtuneella ranteella, särkylääkkeillä ja erilaisilla kipuvoiteilla ENNEN kuin menin lääkäriin, niin ranteen toipuminen täysin käyttökuntoiseksi kesti puolisen vuotta, ennen kuin pystyin punnertamaan yhtään irvistämättä. Plussana tuosta oli tietenkin se, että kun ranne oli jo lähtenyt muutenkin luutumaan, niin mun ei tarvinnut pitää kipsiä kuin kaksi viikkoa!

Tällä kertaa kaikesta edellisestä viisastuneena olin siis kärppänä päivityksen röntgenissä kello kahdeksan lauantaiaamuna saadakseeni vain kuulla sen, että ei siellä mikään ollut murtunut. Edes lähelläkään. Olisin voinut nukkua pitkään! Kipu ranteessa tuntui samanlaiselta kuin murtuneena, mutta olennaista oli kai sitten turvotus - sitä ei tällä kertaa ollut, kun taas murtunut ranne pullistui pallokalaksi pienestäkin rasituksesta.

Käsi on nyt kuitenkin jo viikonlopunkin jälkeen yllättävän hyvä, vaikken sille tietenkään ole yhtään painoa laskenut. Kiertoliikkeet sattuvat. Hoidoksi sain vain Voltaren Fortea ja vähän jotain tukisidettä, mutta olen todennut, että on vaan parempi, kun yrittää käyttää kättä mahdollisimman normaalisti. (Tosin en saa esim. kotiovea avaimella auki, pikkujuttu, kuka nyt kotiinsa haluaisikaan.)

Yllättävää on tietenkin se, että heti kun ei voi, niin on sellainen yllättävä halu seistä käsillään ja punnertaa ja tehdä kaikkea mahdollista! Samalla sitä tulee ihmeteltyä, että miten onnettoman avuton on pelkkä vasen käsi. Mutta näillä mennään nyt.

Mistä sä unelmoit?

Keräsin pianon päältä viikon takaisia syntymäpäiväkorttejani kasaan, ja katse osui äidiltäni tulleeseen korttiin, jossa lukee lainaus: "Sä et usko mua nyt, mutta lupaan sen, vielä unelmoi myös nelikymppinen." Piti istua hetkeksi oikein miettimään.

Vauvakirjassa on lukenut, että pienenä tyttönä halusin isona olla  siivooja tai kodinhoitaja! En tiennyt mitään upeampaa, kuin tiskaaminen! Jotenkin olen ihan hiton tyytyväinen siihen, että nuo lapsuuden unelmat jäivät. Katsoo vaan tuota tiskipöytää, että jos tiskikoneen tyhjennyskin on jo suuri ammatillinen haaste, niin... 

-Lukiossa istuin pitkää matikkaa ja fysiikkaa hampaat irvessä sen vuoksi, että halusin lentäjäksi. Samalla kaikki sanoivat, että minusta pitäisi tulla kirjailija. Lentäjän haaveet ehkä lopulta karisivat siihen, kun tajusin, että mitä kaikkea pääsykokeissa tarvitsisi osata, ja toisaalta kun on parit todella pahat turbulenssimatkat huutanut kauhusta neljä tuntia, niin olen ihan tyytyväinen, ettei sitä tarvitse tehdä joka päivä. Kirjailijana oleminen on taas varmaan tosi jees, jos olet J.K.Rowling tai joku muu, mutta sen verran rahan perään minäkin olen, että saisi paukuttaa jonkin aikaa, ennen kuin pääsisi edes hyville rahoille. Tai muutoin huorata julkisuudessa urakalla ja markkinoida etukäteen olematonta kirjaansa. Sitä paitsi mun persus ei kestä niin pitkää istumista, kuin mitä kirjailijalta vaaditaan. 

Jo Nesbo: Kukkulan kuningas

- Viimeisen kymmenen vuoden aikana minulla on ollut kaksi selkeää juttua, mitä haluaisin tehdä: kirjoittaa stand-uppia ja viisikymppisenä minulla pitäisi olla oma ravintola. Kirjoittamishomma ei ole ihan kuopattu (tosin koomikko puuttuu), mutta vaikka televisio on täynnä kaikenlaista ruokaohjelmaa, joka saa paatuneimmankin veden pohjaankeittäjän haaveilemaan omasta ravintolasta, niin olen käsittänyt sen, että pelkkä rakkaus ruokaan ja ruuanlaittoon, saati hyvä ruoka ei vaan riitä, vaan ravintolan pitokin on ihan tiukkaa bisnestä.

 

- Viimeisen viiden vuoden aikana haaveet ovat liittyneet enemmän urheiluun. Halusin ensin tulla hyväksi roller derbyn pelaajaksi, mutta olen jo aikapäiviä sitten todennut sen, että vaikka olen treenannut todella paljon jossakin vaiheessa, niin tiettyyn pisteeseen asti voi olla hyvä treenaamalla, mutta tietystä pisteestä eteenpäin pitää olla myös joko taustaa (urheilussa) ja lahjakkuutta. Niin, ja, viime aikoina olen treenannut hieman vasurilla (näin oikeakätisenä), koska en ole pitkään aikaan saanut siitä enää mitään. Tavallaan käyn siis treeneissä enemmän velvollisuudentunnosta kuin omasta halusta. On hyvin todennäköistä, että lopetan kokonaan kolmen vuoden vuosipäivään, ellen jostakin saa jotakin älytöntä boostia. Naisurheilu vaatii myös hieman ruskeaa kieltä ja nopeaa puukkokättä, ja kumpaakaan niistä minulla ei ole. Nykyisin haaveilen siitä, että osaisin seistä ja kävellä käsilläni, tai vetää enemmän kuin neljä leukaa. Mitään deadlineä minulla ei noille suorituksille ole, neljän leuan vetäminenkin kuitenkin vei (taas tosin vasurilla) treeniä vuoden verran, mutta ehkäpä siihen mennessä, kunnes keksin uutta haluttavaa.

- Tunnistan kyllä omissakin haaveissani ja unelmoinneissani paljon tuollaista trendijuttuja, ja ehkä jopa - kamalaa - markkinointityyppien saavutuksia. Esimerkiksi joku urheilu ja kovaa treenaaminen, fitness ovat olleet pinnalla nyt jonkin aikaa. Jokainen haluaa jättää normaalin tylsän työnsä, ja alkaa personal traineriksi. Ehkä minäkin? Mutta ehkä tässäkin maassa on vaan tietty määrä personal trainereitä, kelle riittää työtä. Toisaalta tuntuu hassulle, että samaan aikaan kun läskiä on enemmän kuin koskaan, niin toinen puoli ihmisiä on sitten ihan se ääripää. Haluaisin löytää sen oman keskitieni ja omat mittarini urheilusuoritusten mittaamiseen ja menestymiseen. Vaikka sitten päästä ensimmäisenä maaliin jokaisessa spinningissä, mutta toisaalta - mähän pääsen jo!    

- Mistä en ole koskaan haaveillut? En koskaan halunnut kasvaa isoksi, tai aikuiseksi, halusin kuolla nuorena. En koskaan ehtinyt haluta lapsia. En edelleenkään ole koskaan halunnut naimisiin. 

Moniin asioihin vaan kasvaa. Tai hyväksyy. Että tätä en halunnut koskaan, mutta nyt minulla on tätä ja haluan tätä. Eikä kenenkään, joka on vapaa, ole lopulta pakko tehdä mitään. Paitsi kuolla ja maksaa veroja, voi perkele. Tietenkin lasten ollessa pieniä olisit vaikka valmis kuolemaan heidän puolestaan, luopumaan unelmistasi. Se ei vieläkään ole muuttunut, tekisin molemmat minä tahansa päivänä, mutta lasten kasvaessa isommaksi muistaa taas välillä olla oma itsensäkin. Huomata, että ne pärjää kyllä. Huomata myös unelmoivansa lasten puolesta. (Tätä kirjoittaessa tulee vähän paha mieli siitä, että olen sellainen mulkku äidilleni edelleenkin, en jaksa aina vastata hänen puheluihinsa tai muutenkaan ole kovin mukava. Murahtelen hänelle edelleen yksisanaisia vastauksia niin kuin pahainen teini. Mutta ehkä kaikkea ei siltikään vaan voi loputtomasti oikeuttaa sillä, että sattuu olemaan jonkun äiti.) 

Haluaminen ja haaveilu, unelmointi - ne ovat vahvoja olotiloja. Kun saavuttaa tavoitteensa, niin tulee pitkäksi aikaa tyhjä olo. Ja tyhjä olohan on aina epätyydyttävä. Maallisen mammonan haluamisen suhteen viimeisen vuoden aikana olen uudistanut kaikki karseat perintöhuonekalut ihan bräniköihin tai sellaisiin, joita minä haluan, ja sadan neliön asuntoon ei vaan voi mahtua enempää. Haluan, että kotini on sellainen ah-niin-muodikkaan kestävän kehityksen koti, jossa kaikkea ei tarvitse uudistaa uusimman Ikean kuvaston saapuessa. Että olisi ajatonta. Että olisi laadukasta, ja että kotini olisi minun kotini, mutta etten olisi kuitenkaan upottanut siihen järjettömiä rahasummia. Vaikken kirppisihminen olekaan, niin olen ostanut myös käytettynä laadukasta, ajan hammasta kestävää tavaraa, mutta kaikki kuitenkin sellaista, mitä tarvitsee - ei mitään turhaa. Mutta tavallaan tuntuu hassulle, kun nyt on kaikki niin kuin pitää. Kun mikään ei sinällään repsota. Pitää suunnata katsettaan muihin juttuihin, uusiin projekteihin, omaan itseensä. Kehittää itseään. Ilmoittauduin venäjän tunneille. 

 

Tässä suuressa tyyneydessä toiveeni ovat hyvin pieniä. Jotkut asiat, kuten kaukokaipuu (matkustaminen) ja veden äärellä oleminen ovat asioita, jotka eivät ole kadonneet vuosienkaan myötä.  En ole missään tapauksessa vaatimaton tai tavallinen. Unelmani ovar kuitenkin saavutettavia, realistisia, hallittavia. 

Niin ja sitten unelmoin susta. ;) Piirrä minulle lammas.