OOooo Johnny-boy

Tässä on pari päivää mennyt pienessä sumussa, sellaisessa sumussa, jossa tietää käyttäneensä päätään, ja tietää nimenomaan, että tapahtuma on siellä päässä, koska siellä tuntuu ihan fyysisestikin jonkinlainen paino. Eilen tämä johtui siitä, että englanti-ruotsi-suomi-työstämisen jälkeen yritin jossakin välissä tehdä venäjän läksyjä ja saada selkoa ranskankielisestä asennusohjeesta. Tuollaisina hetkinä näen melkein sieluni silmin, miten sanat lähtevät suomenkielisestä ja ruotsinkielisestä tallennuspaikastaan pitkin sanaväylää ja antavat jossakin risteyskohdassa haifaivit.

Olen hieman yrittänyt etsiä joitakin tapoja muuttaa vähän omia työskentelytapoja ja ennen kaikkea aikaa silloin, kun en tee töitä. En seuraa mitään sarjaa vakituisesti muuten kuin että iltamyöhään heittäydyn sohvalle, ja sieltä yleensä tulee putkeen jokin amerikkalainen poliisi/rikossarja, jota katson. Nyt olen oikein tarkoituksella katsonutkin Netflixistä Lilyhammeria, ja jotenkin siitä on oikein tullut sellainen "palkinto" itselle päivän päätteeksi. Sarja on vieläpä ihan törkeän hyvä ja kovin erilainen, vaikka pitkin hampain kuvauksen perusteella ensimmäisen jakson siitä katsoin.

Samalla olen yrittänyt olla vähän enemmän henkisesti läsnä pitkiäkin aikoja, en muutaman minuutin pätkissä, joissa saatan keskustella ihan järkevän oloisesti jonkin aikaa, ja sitten jokin mieltä vaivaava asia vetää minut jopa kesken lauseen jonnekin syviin syövereihin. Pian saatan kysyä samaa asiaa uudelleen, vaikka muistan toki kysyneeni asiaa, mutta tunnustan itsekin, että en oikeastaan edes kuunnellut vastausta.

Tämä ei ole mikään sisäsyntyinen ominaisuus (toivottavasti) tai vamma (toivottavasti) mussa, vaan varmaankin ihan tapa, jonka olen opettanut itselleni. Yritä siis ainakin tietoisesti päästä siitä pois.

---
Venäjän kurssi vetelee loppujaan ja 4 opintopisteen kuittaus siintää jossakin kokeen jälkeisessä tilassa. Itselläni on mielestäni ihan hyvä tasapaino näiden asioiden suhteen - siinä, kun voin loistaa (ainakin omasta mielestäni) venäjän opinnoissani, niin crosstraining-tunnilla käyn oppimassa hieman nöyryyttä, vaikka toki sielläkin on aina kiva huomata edistymisensä vaikka siinä, ettei ole aina se, joka lopettaa viimeisenä jonkin liikkeen tekemisen.

Nyt en sitten tiedä, että jatkanko venäjää vai en. Kuulostaa ehkä naurettavalle tyypin suusta, jonka ei muutenkaan tarvitse ikinä olla missään mihinkään tiettyyn kellonaikaan, mutta kaksi kertaa viikossa sellaisina päivinä ja sellaisina kellonaikoina tuntuu vievän kaiken muun ajan ja tekemisen. Läsnäoloja pitäisi olla 80% ja olisi kaikkea kivaa, lätkäotteluita ja kaikkea.

Kaikkea ei vaan sitten voi saada eikä ehdi.

Viikonloppuminä

Juoksukävelin juuri 40 minuutin aamulenkin. Silmät turvonneina liiasta nukkumisesta, suoraan ylös sängystä. Aikaisina viikonloppuaamuina siinä on jotakin melkein uskonnollista, kun ei ole krapulaa. Tulee sellainen olo, että on hyvä ihminen. Jostakin sekin olo on kaivattava. Huomenaamulla tuskin pystyn samaa sanomaan, vaikka toivoisin. Lähdemme parin ystävän kanssa keikalle ja siitä varmastikin vielä kaupungin yöhön. 

Juoksin Fazerin tehtaanmyymälälle ja ostin leipää. En ole mikään pakastaja, mutta nyt onnistuin laittamaan pakkaseen muutaman paketin riisipiirakoita ja tosi tummia Reissumiehiä. Poistamaan sunnuntai-iltojen leivän loppumista, tai maanantaiaamujen ei-ole-mitään-syötävää-hetkiä. Oikeasta kaupasta ostin tuoreita croissantteja alaikäisille kämppiksilleni. Se on meidän viikonloppujuttumme. Itse en syö, en pidä kitalakeen jäävästä rasvakalvosta. 

Tädin rakas peikkopoika kävi eilen yllätyskylässä. Reilu 7 kk vanha poika istuu napakasti ja ryömii vähän. Vaikka hän on toki kovasti kasvanut, niin jotenkin nyt oma kello kulkee niin kovaa vauhtia, että joka kerta hänet nähtyäni odottaisin hänen kasvaneen enemmän. Joka kerta olen kiitollinen siitä, ettei ole oma, ja että päivän lopuksi peikkopoika menee omaan kotiinsa. Että omat ovat jo niin isoja.

Minulla oli hyvä viikko. Sain iPhonen toimintakuntoon, ja se on palauttanut vapauteni tehdä asioita myös työpäivän aikana, koska nyt voin luottaa, että viestit tulevat minulle ajallaan perille. Tiedän, että jos on hiljaista, niin on oikeasti hiljaista, enkä ole vain missannut viestejä. Irtisanoin myös yhden kuluttavan kaveruuden. Sekin oli hyvä asia. Sanoin, että voidaan jatkaa, mutta sanelin myös ehdot. Mitään ei ole kuulunut. Ehkä joskus. Kuminauhatyyppejä.

It just didn't feel right

Kirjoitin tuolla elokuun puolivälissä iPhonen vaihdosta kokonaan eri käyttikseen ja Sony Xperian Z1-puhelimeen (lähinnä tuskastuttuani edellisen iPhone 4S:n huonoon akun kestoon). Noh, näin kauan kestin. Ostin perjantaina iPhone 6+:n, koska en vaan enää kestänyt. Oliko se tuossa postauksessa vai jossakin sen jälkeen, kun pähkäilin sitä ilmoitusten (lähinnä meilien) näkymistä näytöllä... Että kun miten rakastan, kun ne iPhonella tulee keskelle näyttöä ilman, että mun välttämättä tarvitsee niiden näkemiseksi edes koskea puhelimeen. Ja tuossa Z1:ssä ne rullaavat hetken siellä näytön yläosassa. Tämähän oli sitten vähän kuin ihmissuhteissa - jos on se jokin yksi juttu, joka ei ole ihan justiinsa ja se on kuitenkin sulle tärkeä, niin se sama tulee eteen sitten myöhemmin, ja niin oli nytkin.

Ne on pieniä, merkityksettömiä tekijöitä ehkä jollekin, mutta mulle tärkeitä. Jos mun näennäisen vapauden hinta on se, että saan viestit luotettavasti ja nopeasti tietooni, niin se on pieni hinta. Mun työ on kuitenkin 99,99% sähköistä ja online, joten välineet siihen pitää toimia virheettömästi.

No, ei se ollut ainut juttu. Monia pieniä tekijöitä, jotka ärsyttivät. Toimintoja ja ominaisuuksia ja valintoja on tavallaan liikaa, mutta sitten puuttuu kuitenkin toimintoja, joihin olin jo tottunut iPhonessa. Akun kesto nyt loppujen lopuksi kaikkine käyttämine kilkkeineen ei ollut merkittävästi parempi. Ihan yhtä lailla joudun latamaan kännykkää monesti jo kesken päivän. Joka päivä tulee jotakin Google Chrome on pysähtynyt-ilmoitusta, jolloin lennän kuin leppäkeihäs sivulta, jota olen käyttämässä. Monet jutut ovat ihan helvetin vaikeissa paikoissa ja valikoiden nimet eivät kerro mitään (vietin puolisen tuntia etsien, miten saankaan puhelimeni yhdistettyä Bluetooth-kaiuttimeen, kun olin sen kerran onnistunut tekemään, mutta unohdin.)

Täällä se jossain oli, ehkä. Hassua, että yhteyden jakaminen esim. omalle läppärille ei kuitenkaan tapahdu tästä valikosta, vaan "Lisää"-valikosta (joka ei taas kerro mulle mitään valikon nimenä).

Eri herätysaikoja saa vain 20, sen jälkeen edellisiä pitää poistaa. Pikku juttu, mutta kun ole ihan tööt, niin alapa siinä poistella. Sitten on kaikkia tällaisia ihan käsittämättömiä juttuja, että esim. mun kuvat menee ainakin kolmeen eri paikkaan (Kamera, Albumi ja Kuvat-paikkoihin) ja

Z1 on vielä edelleen käytössä, koska enhän tietenkään muistanut, että tuohon kutoseen pitää olla se nano-sim. Kävin vain kaappaamassa puhelimen kaupasta, oli jossain hienossa, korkeassa materian omistamisen tilassa jonkin aikaa, kunnes tajusin myöhään perjantai-iltana, ettei mulla siihen ole sopivaa sim-korttia, jonka sitten tilasin netin kautta. No, sitä odottelen tässä innoissani, niin pääsen uutta puhelinta käyttämään. Ja tuo Z1 siirtyy sopivasti VAK:lle, jonka oma Samsu vetelee viimeisiään.

Tuosta saa varmaan ihan kalun, jos jaksaa säätää. Mä haluan, että se on helppoa. Kamera on tosi hyvä (paitsi et jos haluat jakaa räpsyjäsi Instragrammiin, niin ne ovat vain liian isoja kooltaan ja Insta rajaa kuvasta lopulta pienen osan, eikä sitä pysty edes säätämään, eli kuvat on otettava suoraan "Instan kameralla".) Tosi hyvä toiminto selfieiden ottamiseen (jos sellaisia ottaisin) on tuo takakameran itselaukaisin, ja siinä on vielä naaman parantelu-toiminto, joten aina näyttää hyvälle.

Mutta sellaisia, suuria ongelmia tässä maailmassa.

Yes you can

Olen ajatellut tänne kirjoittamista monesti, mutta se on aina jäänyt. Haluaisin kirjoittaa kunnolla jostakin teemasta, mutta mikä sekin olisi? Kimpoilen kuitenkin joka suuntaan. Kirjoitan siis edelleen itsestäni ja elämästäni ja ajatuksistani. Nytkin istun tähän koneen ääreen, otsikkokenttä on tyhjä, eikä minulla ole mitään aavistusta siitä, mikä on tämän tekstin viimeinen kirjain.


Mitäpä minulle siis kuuluu? Kun niin olet halkeamaisillasi innosta kuulla niin kuin minäkin halkean, jos en pääse kertomaan.

Olen käynyt venäjän tunneilla ahkerasti, ja parin kuukauden opiskelun jälkeen tilanne on se, että kaikkiin esitettyihin kysymyksiin pystyn vastaamaan jokseenkin mitään miettimättä. Teen jokseenkin 10 tuntia viikossa töitä omalla ajalla opiskelun eteen, joten ei se ilmaiseksi tule, mutta toisaalta mulla on vähän tuota vikaa, että jos jotakin tehdään, niin tehdään kunnolla. (Ihan yhtä paljon mussa on sitä vikaa, että ihan sama, joten kauhun tasapaino on lienee tasapainossa.)  Todellisessa elämässä kieltä en edelleenkään ole päässyt käyttämään.Venäjän salakuuntelumahdollisuuksia on tietenkin hirvittävästi, mutta puhe on monesti niin nopeaa, etten oikeastaan edes erota sanoja toisistaan. Ajattelin, että voisin yrittää myös lukea hieman venäjää säännöllisesti. Blogilistalta löytyy tällainen blogi, josta nyt ainakin voisi sitten lukea nykykieltä ja ihan normaalista arjesta. Jostakin sitä on saatava irti iloisempaa ja hauskempaa tekstiä kuin oppikirjan pienellä rivivälillä olevat sivut, joissa sanojen yläpuolelle kirjoittelen itselleni suomennoksia tai toisaalta myöskin ääntämisohjeita!

Omaa henkilökohtaista huvitustani saan aina sanasta Eë , koska se näyttää niin älyttömältä, ja jostakin kaukaa kaivautuu Uuno Turhapuro -vitsi siitä, että kun P:n päälle laittaa pisteet, niin siitä tulee pää. No, tuo äännetään kuitenkin [jejoo] ja se tarkoittaa hänen, häntä naisesta. Kirjoittaminen on minulle ollut kuitenkin hieman hankalaa, sillä yleensä tykkään enemmän tekstaamisesta, ja sitten kun pitää kirjoittaa H, niin haluaisin kirjoittaa sen h ja hoo onkin än. Että miten sitten. Käsialani on kamalaa harakanvarvasta. Meinasin kirjoittaa harakanvarrasta. Miltäköhän sekin maistuisi...

Treenin suhteen on ollut ehkä pari hiljaisempaa viikkoa. Olen antanut itseni kuunnella enemmän sitä järjen ääntä - sulla on kiire, sulla on muutakin tekemistä, pitäisi olla kotona tekemässä ruokaa alaikäisille kämppiksille, on kylmä, et jaksa. Eikun oliko se selitysten eikä järjen ääntä? Kerran kirjauduin salille, menin jo pukkariin ja sitten totesin, että mulla ei ole juomapulloa, ei pientä pyyhettä eikä lukkoa lokeron oveen - mistä mikään ei tietenkään olisi ollut maailmanloppu, mutta jotenkin sillä hetkellä fiilis meni niin, että vedin ulkokengät takaisin jalkaan ja lähdin kotiin.

Joku sellainen syvä tarkoitus puuttuu. Vaikka edessä onkin pian hieman liikkumiseenkin liittyviä opintoja.

Mutta kuitenkin jotakin säännöllistä itsensä heiluttelua. Päädyin vielä ostamaan toiset uudet lenkkarit, joilla juokseminen on ollut vähemmän tervaa, ja juoksuharrastukseen harrastuksena on löytynyt kiva henkinen tsemppari, vaikkei yhdessä juostakaan.

Vähän on kuitenkin sellainen odotusmoodi päällä. Johtuuko se harmaasta vuodenajasta vai siitä, että olen luovuttanut? Vai siitä, että kaikki on jollakin holdilla ja mietin, että I can do so much better than this.   

Ö.

"What a slut time is. She screws everybody.” ― John Green, The Fault in Our Stars.

On ihan järkyttävää, miten tämä aika menee. Jääkaapissa on edelleen munat, jotka keitin eilen lauantaina. Ehtinyt niitä syödä missään välissä. Vitsit kun olen vielä yrittänyt ottaa näin vanhempana naisena sellaisen otteen elämään, että olen aina tyylikäs ja huoliteltu, kun lähden ihmisten ilmoille.

Joinakin päivinä todellakin "otan oman aikani". Haahuilen ympäriinsä, möllötän tyhjyyteen, luen lehteä huolella, pyyhin pölyjä jostakin epäolennaisesta paikasta, vastailen humoristisesti työsähköposteihin. Vaikka olisi kiirekin. (Ja sitten löydän itseni naputtamasta konetta vielä varttia vaille yksi ja silloinkin mielestäni on kivempaa kirjoittaa tämä turhanpäiväinen merkintä kuin tsekata aamun työt kuntoon.) Asettelen treenivaatteet kauniiseen pinoon sängylleni, niin, että siinä on kaikki, mitä tarvitse, puhtaana, ojennuksessa, varmasti mukana. Ja sitten huomaan, että kello on neljä, mä olen edelleen siinä aamuluukissani (pahimmillaan alasti), ja mulla on vartti aikaa olla tyylikäs ja huoliteltu. Johon kuuluu koko setti suihkussa käynnistä alkaen. Tokihan se onnistuu, mutta mutta. Vähemmän tyylikkäästi.

Ehkä otan tuosta tavoitteen seuraavalle vuosikymmenelle.

Mutta välillä vaan pitää sanoa itselleen, että olet tehnyt nyt näin ja näin ja nyt tämä peli ei enää vetele, ja nyt saat kokeilla jotakin muuta. Näistä jutuista ei huudella mitenkään julkisesti, vaan matalan profiilin muutoksia. Kuten että katso enemmän laadukkaita dokkareita. Harjoittele venäjän käsialaa. Lue jotain random-historiaa. Vie pyykit alakerran kuivaushuoneeseen, äläkä yritä taiteilla jotain tropiikkia kuivuvine vaatteineen. Lue myös ne uutiset, jotka normaalisti skippaisit lehdessä. Leikkaa torstain Hesarin ruokaohje talteen. Ole mulkku kaikille niille, joille haluatkin olla. Pese meikit ennen nukkumaanmenoa.

Juokse, huora.  

Liikunnan iloja ja suruja

Eilinen ilta venähti aivan liian pitkälle jo aamuun asti kommentoiden WhatsAppissa jotakin typerää 5D-dokkaria, tosin itse katsoin välillä, kun isot miehet itkivät ruotsinkielisellä tekstityksellä ultimate maraton -dokkarissa. Se oli jotenkin pysäyttävä dokkari. Ihan mielipuolista. Siinä pitää jo olla jotain suuria henkilökohtaisia "issueita" (ongelma-sana ei toimi suomeksi tässä), kun juoksee 100 kilometrin päivälegejä jalat rakoilla, tyyppejä kuolee, tyypit oksentaa ja muutenkin meno on hyvin extremeä. Olen kai muistanut mainita, miten paljon vihaan juoksemista. Siitä soljuinkin sujuvasti Eat, Pray, Love -leffaan, joka oli hirveää soopaa, mutta jonka jälkeen alkoi tehdä mieli makaronia (M A K A R O N I A niin kuin ennen vanhaan, ei mitään pastaa, haloo). Aamuneljältä en sitä viitsinyt keitellä, mutta aamupalaksi sitä oli pakko saada!

Nyt olenkin sitten ihan tööt. Ärsyttävää. En edes harrasta mitään tuollaista tsättäilyä, mutta näemmä sitten kun siihen turhanpäiväiseen naputteluun lähtee, niin se on sitten siinä - vielä tulee joku tärkeä sanottava.

Näemmä syksyn tullen ihmisillä on taas liikuntakärpäsen puremaa, kun kaikki liikuntapaikat ovat niin täyteen tuupattuja. Tässäkin on näkymä, mitä olen kytistänyt koko viikonlopun ja tämän päivän, että jos nolla muuttuisi edes ykköseksi:

Nyt kun haluaisin keskittyä tuohon crosstrainingiin kunnolla, niin tilanne on sitten aina tämä. Ja sitten siellä on tietenkin paikalla tyyppejä, jotka eivät ole ilmoittautuneet netin kautta ja siellä ollaan sitten nenä perseessä punnertamassa. Sama juttu oli myös eilen salilla. En haluaisi viettää siellä pitkää aikaa, mennä vaan tekemään treenini ja lähteä kotiin, mutta sitten, kun oikein suunnittelet, niin siellä joku on sitten rakentanut pesän johonkin laitteeseen, tai hautoo käsipainoja toivoen, että niistä kuoriutuis pikkubodareita, niin siellä saa sitten pällistellä hetken ympärilleen ja tehdä sitä ja niillä painoilla, mihin pääsee käsiksi. Joka kerta ärsyttää. Mä en ole sitä tyyppiä, joka menee puhumaan kellekään, että "onko sulla vielä paljon tässä".

Tähänkin kaupunkiin tuli jokin halpiskuntosali, toinenkin on kuulemma tulossa. En ole käynyt, tuskin tulee käytyä, miksi kävisinkään. Ohi olen mennyt, siellä sitä vasta täyttä onkin. Onneksi näyttää siltä, että kaikki kaupungin ulkomaalaiset miehet ovat löytäneet sinne. Ihmislaji, jota en voi kestää. Täällä ei ole (aaaaaaaa sain varattua paikan, jeee!) sellaista suuren metropolin meininkiä, jossa ulkomaalaiset miehet olisivat kotoisin muualta kuin paikallisista kebab-ravintoloista. Ja ihan nyt satun ilman sen suurempia rasistisia kommentteja inhoan niitä tyyppejä tyypillisine käyttäytymisineen sydämeni pohjasta. (Kuten myös salilla kuvailijoita ja musiikin kuuntelijoita, jotka eivät myöskään mitenkään muuten huomioi ympärillä olevia ihmisiä.) No, kuulostaahan se tietty idioottimaiselta maksaa tyytyväisenä 65 euroa kuussa salilla käynnistä, kun voisi maksaa vain siitä puolet, mutta voisin mielelläni maksaa enemmänkin, jos se poistaisi tiettyjä, tietyntyyppisiä saliloisijoita.

Ja tietty jos elämässä olisi tarjolla kannettavaa, raahattavaa, hakattavaa puuta ja muuta rymyämistä, niin vaihtaisin kuntosalit mielelläni oikeaan fyysiseen tekemiseen.

Monesti ehkä juuri tuosta yllä mainitusta syystä tulee myös mietiskeltyä sitä, että miksi sitä pitää ylipäätään liikkua. Jos ei oikeasti tarvii tehdä mitään fyysistä työtä. Onhan se sohvalla makaaminen ja paskan suuhunsa mättäminen tietty mukavaa. Mut taas toisaalta, kun on kuitenkin jotain pakollisia työhommia, mitä pitää tehdä, että voi mättää lisää paskaa suuhunsa, niin liikunnasta saa vaan lisää energiaa. Sitä ei saa ottamalla välikuolemaa tai päikkäreitä, vaikka onhan nekin kivoja. Toinen juttu on se, että miten paljon ylipaino vaikuttaa vaan ihan yleisesti kaikkeen muuhunkin terveyteen. Se on hienoa, kun ylipainon vuoksi sydän sakkaa ja sitten saat jonkun aivoinfarktin ja sitten pahimmassa tapauksessa oot loppuelämäsi "vähän sinnepäin". Omalta osalta ulkonäöllisesti treenaamisella ei varmana ole mitään vaikutusta omaan viehättävyyteeni, luonne kun on perseestä, niin sitä ei paljoa piukalla pepulla korjailla.

Mutta niin, mitä se on itselle? Mielen virkistymistä, rentoutumista, itsensä haastamista. Tuntee olevansa elossa, kun sydän hakkaa ulos rinnasta. Kuulumista joukkoon. Mistään se ei ole koskaan kyllä ollut pois.

What is the best thing life can give us

Lauantaina meillä oli estrogeeniä niin paljon, että heikompihormonisimmilla olisi voinut mennä setti sekaisin. VAK oli pyytänyt meille 7 kaveriaan - he tekivät yhdessä pizzaa, mokkapaloja, kävivät kävelyllä, söivät karkkeja ja sipsejä, soittivat pianoa. NAK pyysi myös yhden kaverinsa kylään. Ja minäkin pyysin parhaan kaverini meille syömään pizzanjämiä ja juomaan loput synttäriviinini. Meitä oli siis 12 tyttöä tai naista, ja istuimme lauantai-iltana telkkarin ääreen katsomaan yhdessä Putousta.

Se oli minulle tärkeää ja tärkeä ilta. VAK:n viimeiset 4 vuotta yläasteella (tuohon yksityiseen kouluun haettiin jo kutosluokalla) ovat olleet tosi takkuisia. Haukkumista, kiusaamista, yksinäisyyttä ja poissulkemista - vain yksi kaveri, jonka ollessa pois koulusta (sairaana ja lintsaten paljon) kaverin löytäminen on ollut todella vaikeaa. Muutos ala-asteen lähes kymppikeskiarvoisen, kauniin tytön laaja ystäväpiiri muuttui uuden koulun myötä ja myöhemmin myös kodin muuton myötä. Tietenkin mietin myös sitä, että miten paljon siinä on minun syytäni. Vanhempana näissäkin jutuissa on vain tietty määrä, minkä voit tehdä itse, ja kiusaamisen suhteen tein kyllä kaikkeni, sillä saatuani tietää siitä, sain sen loppumaan saman tien. Mutta ystävät on jokaisen hankittava itse, vaikka tietenkin vanhempana voi ainakin pienemmille yrittää vielä luoda sellaisia paikkoja ja tilanteita, missä ystäviä olisi helppo saada. 

Nyt lukiossa kaikki siis vaikuttaa olevan niin kuin pitääkin olla nuorella naisella. Koulun vaihdon myötä uusia ystäviä on riittänyt ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Nautin vielä tuosta viattomuudesta. Pian varmasti monilla astuvat kuvioihin alkoholit ja tupakat ja pojat, se normi kehityksen kaari. Toisaalta NAK vakuutti minulle, etten ymmärrä nykynuoria, joilla ainakin heidän piireissään on tavoitteena menestyä koulussa, opinnoissa, urheilla, elää terveellisesti ja ylläpitää ja arvostaa hyviä ystävyys- ja perhesuhteita (kaikki tämä NAK:n suusta :) ) --- en tiedä, onko se sitä, mitä hän luulee äitinsä haluavan kuulla, vai onko näin oikeasti. Jos olisi, niin hyvä. Itselleni on oikeasti ihan sama, kunhan ovat onnellisia, eivät sössi tulevaisuuttaan ja kaikki on yleisesti hyvin. 

---

Itse taas --- vaikka olen puhelias, avoin ja muutenkin pidän ihmisistä ja suurista ihmisjoukoista, niin silti --- välillä olen vain ihan älyttömän erakoitunut. Ystävilleni olen aika armoton. Jos tuskastun tai saan heistä ja heidän hölmöilyistään tarpeeksi, niin työnnän heidät pois. En halua nähdä heitä. Mietin ystävyyttä tosi usein - onko hänkin, ketä sanon parhaaksi ystäväkseni, sitä oikeasti, vai sitä vain siksi, että ei ole ketään muitakaan. Kun on niin paljon piirteitä, jotka ärsyttävät. Onhan niitä minussakin. 

Aika monesti käyn paikoissa yksin. Siis sellaisissakin, jonne on yleensä tapana mennä ystävän kanssa, ainakin naisilla. Osaan olla yksinkin. Ja hitto, totta kai kaikki on aina hauskempaa ystävien kanssa. En nyt vain jätä asioita tekemättä, jos en saa kaveria mukaan. En jaksa vääntää, sovitella aikatauluja tai muutakaan, jos haluan mennä, niin menen.

Tänään menen taas venäjän tunneille ja siitä salille. Tulee nuori olo, kun on harrastuksia. En sanonut nuorekas - se taitaa olla lopun alkua ;)