Lupaan etten nauttinut

Jossakin epäsosiaalisuuden ja epänäyttäytymishalun syövereissä parhaat treenit ovat aina silloin, kun salilla ei ole ketään tai on vain muutama mind-your-own-business-tyyppi, jotka eivät keskittymistäni häiritse ollenkaan. Yleensä menen salille aamulla, koska fiilis sen jälkeen on ihan mieletön ja sitten jaksaa painaa koko päivän töissä - varsinkin, jos tekee yläkroppaa, jolloin veri virtaa ihanasti lämmittäen koko päivän, eikä koneella nököttäminen tunnu niin pahalta.

Tänään suunnittelin tekeväni poikkeuksellisesti kovan treenin jaloille, koska omat treenit ovat kesälomalla parisen viikkoa. Jotenkin olin vaan unohtanut ryhmäliikuntakammoni (käyn spinningissä kuitenkin, mutta se on ihan eri juttu) ja klikkasin itseni siitä vatsa-peppu-treeniin. Vähän vaihtelua siihen omaan juttuun.

No juu.

Alkulämppä oli joku - mielestäni vahvasti tanssillinen. Mähän en siis tanssi muuten kuin kansantanhuja tai discossa kännissä, mutta siltikään multa on turha odottaa mitään kanta-varvas-jenkanaskelhyppy-kuviota parempaa. Mutta joo, piti ottaa ristiaskelta sivulle ja sitten kääntyä sivuttain ja tehdä tuolla liikkeellä neliö - juuri kun opin siis ristiaskeleen, niin piti kääntyä, ja käännyin väärään suuntaan ja sitten unohdinkin askeleen. Näitä veivattiin ikuisuus. Nauratti. Ja sitten tuli jostain esiin mamba vai mambo, ja kaikki muut näyttivät tietävän, mistä puhuttiin, paitsi mä. Varmaan turha sanoa, ettei tuolla tunnilla ollut yhtään miestä, sen sijaan huulisilikonituupattuja aerobic-typyjä muutamakin. 

Kun selvisin ristiaskelista, niin piti jostain vetää esiin steppilauta. Kello oli 20 yli ja siinä vaiheessa jostain hiipi kauhu, että joo, nyt olen sitten väärällä tunnilla. Mä en steppilautaan ole tutustunut muuten kuin pomppimalla sellaisen yli joskus. Laatikot on tutumpia boksihypyistä ja crossfitistä. Taas ihan sama tunne - piti hyppiä päälle kahdella ja yhdellä ja toista jalkaa taakse ja ohjaaja sanoi vielä, että kädet mukaan, mutta lupaan, että olisin tipahtanut laudalle nenälleni, jos olisin ottanut kädet mukaan, enkä mä siltikään oikein hahmottanut, että missä tahdissa niitä olisi pitänyt heilutella ylös. 

Kai mä sitten lopulta olin oikealla tunnilla. Tehtiin siellä muutama vatsalihasliike ja vähän jotain perseellekin. Ei ollut oikein mun juttu. Liikaa välissä kaikkea akkamaista "sykkeennostatusta". Mä tykkään, että liikkeitä tehdään kunnolla ja hartaasti tai vaikka nopeastikin, mutta mihinkään tuollaisiin vaihda-nopeesti-ketkuta-persettä-juttuun musta ei ole, pitää ajatella liikaa. 

No, hiki tuli, jos ei muuta. Nyt voi siis hyvällä omalla tunnolla nauttia loppulauantaista. 

You will meet a tall, dark stranger

Olen tapaillut yhtä miestä. No niin, kerroin sen, ääneen ja saat tietää siitä ekana! Olen "tiennyt" tyypin jo vuoden päivät ehkä, jutellut ohimennen, ei mitään syvempää ennen tätä. En osaa sanoa, miten kauan, ehkä kuukauden, kaksi, en ole - poikkeuksellisesti - katsellut taaksepäin enkä toisaalta eteenpäinkään. Saavutus on ihan hyvä minulta, koska mitään ei oikeasti ole ollut aikoihin... ei ole kiinnostanut. Tässäkin on vahvasti jotenkin aikuinen vivade. Ehkä vähän liikaakin. Olen kuitenkin välillä vähän hupakko.

Ongelmani tulevat itse itsensä räjäyttävällä ajastimella. Hän(kin) muuttaa pois, periaatteessa 4 päivän päästä, käytännössä ei ihan. Minä en hitto soikoon tiedä, mikä se juttu on, etten ikinä tapaa ketään siellä, missä satun milloinkin asumaan. Onko "se juttu" minussa - kiinnostun saavuttamatomasta, kunnianhimoisesta, sellaisesta, joka pysyy liikkeessä.

Reilut sata kilometriä ei ole mitään siihen verrattuna, että seurustelin 6 vuotta 6000 kilometrin välimatkalla. Se ei ole mitään siihen, että käyn treenaamassa reilun sadan kilometrin päässä välillä päivittäin, välillä harvemmin. Se välimatka ei ole fyysisesti mitään - ja henkisestikin - minulla on omat juttuni, hänellä omansa. Ja sittenkin - tässä kaupungissa ei ole MITÄÄN, mikä pitelisi minua. Ainut, mikä minua pitelee täällä on se, että ihmisen on vittu soikoon asuttava jossain ja olen sitten päättänyt valita juuri tämän paikan. (Olen melko varma, että juoksen sata metriä pää edellä seinään joskus myöhemmin elämässäni juuri tämän asian vuoksi.)

Mutta menepä nyt sanomaan, että voin tulla mukaan.
Että odotan täällä. (Odotan mitä? Vanhuuskuolemaa?)
Että.
Niin.

Vitun vittu.

Laissez faire

Aika monien asioiden suhteen - ellei kaikkien - pitää paikkansa se, että jos lakkaat tekemästä jotakin, niin pian et enää haluakaan tehdä sitä. (Vähän kuin tämä blogin kirjoittaminen...)

Vähän kuin sipsit tai karkit. Kuka maailmassa on koskaan onnistunut syömään YHTÄ sellaista? Kun otat ensimmäisen, niin otat seuraavankin. Yleensä. Kun et ota, niin ei tee mielikään. Itsellä karkit ovat kai baareissa ramppaaminen tai alkoholi. Kun sitä ei ole tämän vuoden puolella tehnyt kovinkaan montaa kertaa, niin ei tule edes sellaista viikonlopusta viikonloppuun elämistä - en mitenkään erityisesti kaipaile. Tiedän, että kun taas kävisin urakoitsemassa tanssilattioita ja baaritiskeillä notkumista, niin kaipaisin sitä myös.

Olen venkoillut tässä koko aamupäivän (ja nyt onkin jo iltapäivä) salille lähtöä. Normaalisti käyn salilla useamman kertaa viikossa, mutta viime viikolla kävin kerran, ja tällä viikolla en ole vielä käynyt kertaakaan - tosin syynä on ollut hyvin se, että olen ollut muista treeneistä niin poikkeuksellisen jumissa, että se ei olisi ollut järkevääkään. Välillä pitää levätä tai ainakin kuunnella omaa kroppaansa. Tätä viikon alkua taas varjostavat työkiireet - sellaiset, että työt menevät sivu suun, jos vietänkin aikani nautiskellen itseni kurittamisessa, mutta tämä päivä menee jo pitkälti itselle selittelyn puolelle. Kävin kuitenkin eilen luistelutreeneissä. Pää on vähän kipeä. Lempitreenipaidassani on jotakin ihmenukkaa. Ulkona sataa rakeita. Vaikka taas tiedän, että olo on taivaallinen salille päästessäni ja varsinkin sieltä tullessani.

Mutta niin, sama pätee kaikkeen. Viime aikoina olen kärsinyt suuresti iPhoneni akun loppumisesta (koska en viime aikoina ole ehtinyt ladata sitä täyteen). Ensimmäiset 20 minuuttia suuresta aikaikkunasta ilman puhelinta ovat silkkaa tuskaa, mutta nopeasti annan vain mennä... nostan pääni ja katselen maisemia ja ihmisiä. Hengitän ja ajattelen ihan omia ajatuksiani. Sama pätee ihmisistä irti päästämiseen. Se ensimmäinen kerta, kun päätät, ettet enää ajattele, koskee, mutta pian et enää muista, ketä pitikään ajatella...

Sama pätee myös päinvastoin. Kun sanot, ettei koskaan ole aikaa lukemiselle. Sen kun vain otat kirjan, kuljetat sitä vaivihkaa laukussasi. Luet vaikka 7 sivua. Luet ainakin sitten, kun iPhonesi akku loppuu jo junamatkan alussa. Pian luet aina kuin mahdollista. (Mistä syystä lukeminen on edelleen ihan jees? Tähän mennessä elämääni se on eniten vahinkoa sielussani aiheuttanut harraste.)  Tai ettet jaksa laskea kaloreita. (No mä en kyllä oikeasti jaksa.) Kun aloitat, niin teet sitä pian koko ajan. Aika monet jutut on muotijuttuja, teet sen vuoksi, kun kaikki muutkin tekevät.

Muotijuttu tällä hetkellä on selkeästi seurusteleminen, jopa kihloihin meno, siis omassa kaveripiirissäni. Yhtäkkiä jostakin kulman takaa pölähtää joku mies, josta kukaan ei koskaan ole kuullutkaan ja roikkuu siitä päivästä eteenpäin kaverisi mukana kuin peräpukama. Tämä on varmasti muotijuttu! Kun yksi, kaksi tekee sen saman, niin ilmapiiri on vain yleisesti hyväksyvämpi, se ei ole niin vakavaa.

Minulla ei sellaisesta ole vaaraa. Tai sitten kyllä pölätää todellakin kulman takaa.

---

Nyt pukeudun, hitaasti, mutta varmasti  ja pakkaan treenilaukkuni huolella. Lupaan, että menen nyt salille.

“I almost wish we were butterflies and liv'd but three summer days - three such days with you I could fill with more delight than fifty common years could ever contain"

Kesäkuu. Maistelen sitä sanaa ja yritän tuntea jotakin, ja vähän - jotakin kepeyttä ja hilpeyttä tunnenkin. Ihmisiä on kaupungilla keskellä päivääkin. Uudet perunat ja mansikat ja herneet - olkoonkin vielä ulkomaalaisia. Kesälomaa minulla ei ole, mutta jos sää on kiva, niin voin pitää ulkopäivän. Jos haluan matkustaa jonnekin, otan läppärin kainalooni ja matkustan. En jaksa suorittaa kesää, vaikka se on tietenkin keskimäärin vain erittäin miellyttävää aikaa - vähän kuin kolmen kuukauden bileet, joita olet odottanut koko vuoden. Tyypillisesti kesään minulla kuuluu kuitenkin jonkinlainen kotiyksinäisyys, sillä alaikäiset kämppikseni katoavat kesäisin matkoilleen.

Eilen luistelin ensimmäistä kertaa tänä vuonna ulkona. Toden sanoakseni olin jo menossa salille - olin menossa bussille, roskapussin vein roskikseen ja sitten käännähdin takaisin sisälle, dumppasin treenilaukun sängylle. Aurinko paistoi ja sanoin itselleni, että jos et nyt korkkaa niin tuleeko korkattua sitten pitkään aikaan. Tuuppasin uusiin ulkorulliin nopeasti vanhat laakerit sisään ja rullat kiinni luistimiin. Hankalaksi jutun tekee se, että asun mäen päällä, josta joka suuntaan on todella jyrkkää alamäkeä. Tietenkin voisi olla nössö, ja kävellä mäen alas, mutta ehkä siinä katoaisi se luistelun idea. Missään nimessä jatkuvat jarruttelu ei ollut kovin nautinnollista, joten seuraavan kerran suosiolla raahaan itseni jonnekin tasaiselle.

Ajattelin yllättää naapurini hakemalla meille jäätelöt, mutta en löytänyt sitä kauppaa, jonka tiesin olevan auki, ja lopulta luistellessani hänen katunsa ohi, olin niin janoinen ja nälkäinen, että soitin hätäpuhelun. Vettä oli pakko saada, enkä aikonut turhaan tehdä lenkkiä hänen kadulleen, jos hän ei olisi kotona. Mutta ovelle tullessani siellä oli kaksi lämmintä voileipää - minulle - ja lasillinen kylmää juomista! Kukaan ei ole ollut minulle pitkään aikaan niin kiva, että teki melkein mieli itkeä. :)

Tänään sainkin sitten mentyä salille, mutta ensimmäiset fiilikset meni eukosta, joka kiilasi ensin penkkipunnerruspaikalle ja sitten jemmasi vielä kaikki järkevät käsipainot telineestä omiin leikkeihinsä. Viimeinen niitti oli toisella puolella oleva orgasmisynnyttäjä - nainen, joka treenaa PT:n johdolla, mutta treenipainot (jalkaprässi) eivät vaikuta olevan niin suuria edes hänelle, että ne olisivat sellaisen huutamisen arvoisia. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta, kun tyypin näin, mutta tällä kertaa ääntely häiritsi niin paljon, että mun oli pakko lähteä. Jossakin muussa tilanteessa se olisi voinut jopa olla huvittavaa, mutta ei tänään.

Miesjuttuja eli miksi pitäisi yrittää olla jotakin mitä en kai ole

Minua välillä aina huvittaa se, kun ihmiset ovat aina jotenkin hirveän kiinnostuneita mun ns. miesasioista, niiden olemassaolosta tai olemattomuudesta. Normaali keski-ikäistyvä luuska tietenkin olisi jo kelpuuttanut jonkun maleksimaan nurkkiinsa, mutta en minä. Sen vuoksi aina, kun olenkin sitten ihastunut ehkä hieman enemmän kuin normaalisti, niin tulee sellainen olo, että ystäväni ja muut ympärillä olevat ihmiset odottavat kyseisen heebon olevan jotain todella ihmeellistä. Jos mainitsen sanallakin siitä, että saattaisi olla joku, niin alkaa hirvittävä tenttaus, ja kysymysten jatkuessa en ole enää itsekään varma. Ja todellakin - sutinaa on aina - ihan aina, vaikken aina myöntäisikään.

Puhuin tästäkin ystävieni kanssa - kun on aina ollut tässä "tilanteessa" (aina = 4 vuotta?), ja osaa ihan hyvin tulla toimeen itsensäkin kanssa, niin jos on ikinä edes mitään viittausta siihen, että voisi olla jotakin vakavempaakin säätöä jonkun kanssa, niin aina - ja tämä on vika minussa - alan miettiä sitä, että onko mies oikeasti se, mitä haluan vai se, mitä ympäristöni haluaa. Että olisin siis normaali, helpommin määriteltävä, vaaraton. En jumankekka ole asunut miehen kanssa 13 (?) vuoteen. Pysyisin kaukana heidän miehistään. Pitääkö nämä miehet pitää salassa itsellään ja kotona, ja mennä paikkoihin aina yksin, vai onko niitä raahattava mukanaan paikkoihin, niin, että miehet tuntevat itsensä tärkeiksi ja minä taas - mahdollisesti löydän näissä uusissa valoissa miehestä hirvittävästi vikaa, yhden pienen vian, mutta tärkeän minulle.

Miehen funktio on mulle edelleen hieman epäselvä. Jos nostetaan mirri pöydälle ja levälleen, niin saan kyllä seksiä jokseenkin vaivattomasti, jos on tarve. Ehkä 5 minuuttia, 800 metriä, ei paha.

Osaan tehdä kaikki miesten työt. Yletänkin vielä joka paikkaan, olen isompi ja vahvempi kuin moni mies.

Kumppanuus? Tämä olisi ehkä se. Mutta olen kuitenkin todennut, että kaikkina näinä vuosina, kun olen vaeltanut maan päällä, kaikkea ei voi saada samassa paketissa, ja kivat juttukumppanit ja ne, kenen kanssa tulen kaikista parhaiten toimeen, pitäisi mieluiten poissa kaikesta muusta elämästään. Sitä paitsi löydän kumppanuutta jostakin syystä enemmän naisten kanssa.

Läheisyys ja kiva yhdessä tekeminen löytyvät niin ikään 800 metrin päästä.

No, kuitenkin. Elämäni miehillä on kaikilla se yhteinen piirre, että he ilmenevät aina suurina joukkoina. Miksi hemmetissä heitä ei voi ripotella tasaisesti vaikkapa eri viikoille edes. Tämän hetken valikoimani on siis:

1. Herra 800 metriä. Nuorempi. Ulkoiset speksit täyttyvät. Hyvä työ, fiksu, "streetwise". Luonteessa on jotain pelottavaa ja jotain hyvin erikoista, joka sinällään on kyllä kiinnostava, mutta se myös koitua mahdollisen valinnan koittaessa suhteemme turmioksi. Olisi ainut näistä kolmesta, joka ei kuitenkaan ehkä täyttäisi ympäristöni odotuksia.
2. Herra 4 km. Huomattavasti nuorempi, mutta olemme tunteneet toisemme 6 vuotta. Ulkoiset speksit täyttyvät. Luonne hankala, mutta ehkä se tasoittuu ajan myötä. Kysymyksenä onkin, että onko minulla aikaa jäädä odottelemaan. Hyvä koulutus ja ammatti. Varmasti hyvä tulevaisuus. Ehkä mun ei pitäisi siltikään mennä pilaamaan sitä.
3. Herra 128 km. Hieman nuorempi. Luonne ujo. Paljon selvittämättömiä piirteitä, mutta tällä hetkellä eniten kiinnostunut. On onnistunut itkettämään mua. Ulkoiset speksit täyttyvät parhaiten tästä kolmikosta. Haluaa ehkä lopulta eri asioita kuin minä, joka en oikeastaan halua mitään. 128 km vaatisi hieman liikkeitä ja vaivaa, mutta nehän eivät tunnetusti ole olleet ennenkään iso homma minulle.

Ja sitten on aina tää. Että miksi pitäisi edes valita?

Tästä näkee juuri, että miten mä suhtaudun kaikkeen. Mussa on varmasti jotain suuresti vialla. Samalla kun kuitenkin ajattelen yhtä heistä hieman lämpimämmin.

Kssss

Elämä on oikeasti ollut viimeiset pari viikkoa niin hankalaa. Näemmä tännekin kirjoittamisesta on aikaa jo lähes kuukausi. Minä ja pieni perheemme olemme kulkeneet tämän suon läpi päät pystyssä - en voi olla ihailematta alaikäisten kämppisteni luonnetta - ja huomenna se loppuu. Palkitsen itseni ja meidät. Runsaasti.

Viimeiset pari viikkoa - ja asia ei liity edelliseen mitenkään - meillä on ollut hoidossa kaverini kissa. Olen kyllä ollut tämän viimeiset 15 vuotta varma, että meille ei tule mitään lemmikkejä (ja välillä ärsyttää se, kun joku, joka ei tunne minua, sanoo, että äläs nyt mene sanomaan - moniin asioihin suhtaudun avomielisesti, mutta tiedän myös ne asiat, joiden suhteen olen päätökseni tehnyt).

Sanotaan nyt kissojen (tai tämän kissan) suhteen, että kissat on tylsiä. Jos joku elävä tyyppi hengailee mun kotona päivätolkulla, niin kyllä tyypin pitää olla valmis jatkuvaan vuorovaikutukseen, keskusteluun ja reagointiin mun kanssa. Mutta kissa vaan nukkuu. Yleensä.

Lisäksi pidän ihan hirveästi siitä, että saan pitää vessan oven kiinni. Ihan silloin kun haluan. Ettei tarvitse aina muistaa jättää ovea raolleen.

Ja kyllä, kissan pissa ja kakka haisee - no shit - niin haisee ihmisenkin, ja hiekkalaatikon puhtaus on ollut minulle koko ajan sellainen juttu, että se pitää putsata saman tien, mutta haisee se silti, ja en vaan pidä siitä hajusta.

Joten, en ole kissaihminen, MOT.

---

Ja mitäpä muuta. Ainahan sitä on kaikenlaista. Loppujen lopuksi kerron yhtään kenellekään kovin vähän mistään.

Epäluonteenomainen blogipostaus

Sain Epäluonteenomaista-blogista haasteen. Haasteiden tekeminen minulle on hyvin epäluonteenomaista! Olen vain sellainen. Yleensä, jos kaikki tekevät jotain, niin minä en ainakaan lähde sellaiseen hömpötykseen. Olen ollut jo lapsesta aika asti cool.

(En ole tehnyt arkeani kuvina haastetta, koska postaan muutenkin Facebookiin tai Instragrammiin jotakin hölmöjä, merkityksettömiä, ei aseteltuja, ei kaunisteltuja kuvia asioista, jotka huvittavat minua juuri sillä hetkellä. Se, että alkaisin kuvaamaan tarkoituksellisesti ja miettien, mitä teen - se ei vaan ole meikäläisen juttu.)

Haasteen säännöt:

1. Linkitä henkilö, joka haastoi sinut. (TSEK!!)
2. Kirjoita säännöt blogiisi ja vastaa alla oleviin kysymyksiin. (KYSYMYKSET OVAT ALLA!!! HUOMHUOMM!!!)
3. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät. (TÄSSÄ ONKIN HAASTEEN HAASTAVIN OSUUS.)
4. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogiinsa. (...)
5. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen. (OKEI.)


1. Mitä aiot tehdä isona? 

Joskus sanoin, että isona aion omistaa ravintolan. Jostain syystä - ehkäpä siitä, että viime aikoina ravintolasyöntiharrastukseni on jäänyt taka-alalle (koska urheilun vuoksi olen todellakin joutunut ajattelemaan enemmän, mitä suuhuni laitan ja mitään paskaahan sinne ei laiteta) - ajatus on hautautunut syvälle, ja nyt esiin nostettaessa ei edes tunnu kiinnostavalle.

Tällä hetkellä sanoisin, että aikoisin olla hyvä, kypsä urheilija. Maailman, Suomen paras en, mutta hyvä. Ja kypsä vähän niin kuin vanha.

2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin …

... tätä lausetta ei pysty jatkamaan. Rohkeus ei ole koskaan, koskaan ollut esteenä millekään tekemiselleni. Otetaan joku mies, josta olen salaa kiinnostunut. Minä kyllä ilmoitan sen. Laskuvarjohyppy - ei, koska se ei kiinnosta minua. Kuoleman uhmaaminen - ei, koska se olisi vain tyhmää. Asioiden sanominen ääneen - ei.

Ainut asia, mitä pystyn tähän kuvittelemaan on se, että sanoisin ääneen kaiken sen paskan, mitä päässäni milläkin hetkellä liikkuu, mutta tiedän, ettei kukaan pitäisi silloin minusta. Joten se siitä.

3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?

Kauneus- ja rakkausasiat. Jos jokin kuulemani, näkemäni tai kokemani asia on henkeäsalpaava.

Jos teen jotakin asiaa hampaat irvessä, niin, etten oikeasti haluaisi olla siinä, ja siinä vaiheessa, kun päähän hiipii ajatus, että who am I shitting, ja luovutan, ja sanon itselleni, etten jaksa tätä teeskentelyä. Siinä vaiheessa, kun olen menossa kotiin, ja olen vihainen itselleni siitä, etten ollut taaskaan rehellinen itselleni.

4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluaisit kokeilla?

Jos minulla olisi jokin harrastus, mitä haluaisin kokeilla, niin miksi ihmeessä en siis kokeilisi?

5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä muuttunut iän myötä? 

Meillä on sukurasituksena raskaat silmäluomet. Äitini on käynyt silmäluomien kohotuksessa, ja tämä sukurasitus näkyy jo nyt todella selvästi NAK:lla. Silmät ovat lähes itämaiset ja luomet hyvin raskaat. Eli sinällään - kauneusleikkausko se on vai ehkäpä elämää helpottava juttu. Muuten ylipäätään ajatus leikkaukseen joutumisesta tai menemisestä on niin kauhea, että tuskin vain turhamaisuuttani menisin. Pidän naamastani ja tisseistäni.

Minulla ei ole aiemmin ollut tästä mielipidettä, joten vaikea sanoa. En ole koskaan ajatellut, että haluaisin vartalooni mitään keinotekoista. Sen sijaan olen kyllä käynyt läpi kasvoilleni tehdyn paranteluproseduurin, mutta se ei ollut leikkaus.

6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko jokin biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?

Tämä on juttu, jota en ymmärrä, koska minulla ei koskaan soi päässä mikään, ei ainakaan niin, etten antaisi sen soida tai se häiritsisi minua. :) Monet valittavat tästä, mutta jos tuo on ongelma, niin kaikkihan on aika hyvin.

7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?

Tietokone on työvälineeni, joten hieman vaikea ajatella. Sen pitää olla aina uusi (koska läppäri kestää käytössäni noin vuoden), tarpeeksi tehokas (käytän läppäriäni ainoastaan työhön, joten kaikki turha on turhaa), enkä sen vuoksi voi ajatella, ettei olisi "varaa" ostaa jotakin, mitä tarvitsisin sen suhteen, koska ilman sitä minulla ei tosiaankaan olisi varaa yhtään mihinkään. Kai sitä aina voisi olla hienompi ja kalliimpi läppäri, mutta monestihan se on niin, että ostan koneeni myöskin sen mukaan, miltä se tuntuu sormiin ja miten ergonominen se on siinä mielessä, että välttämättä se kallein ei sitten ole se juttu. Toisaalta - ainut syy pröystäillä hemmetin kalliilla koneella olisi kuljetella sitä Mr. Bean-mäiseen tapaan kaupungilla hintalappu siinä edelleen kiinni, joten viisari ei värähdä tämänkään suhteen. Tässä huushollissa on iPadeineen, muine tablettikoneineen, älypuhelimineen ja muineen enemmän tekniikkaa kuin on tarpeenkaan.

Mutta jos nyt olisi pakko ostaa. Niin mitä se nyt sitten olisi.

No, ostaisin varmaan jonkun Dellin läppärin, koska pidän merkistä. Ihan vaan kalleimman mitä löytyy.

8. Opiskeluhaaveita, mitä?

Olen itse asiassa hakenut opiskelemaan liikunnanohjaajaksi/PT:ksi vai mikä se nyt olikaan, mutta tämä olisi siis kaiken muun tekemäni ohessa. Ja koulutus on maksullinen, joten sinällään ei varmaan ole kyse siitä, ettenkö pääsisi. Niin ja Itä-Aasian tutkimuksen pääsykoekirjat ovat pöydälläni. Jospa muistaisin tällä kertaa mennä myös pääsykokeeseen ;) Tässä iässä se ei ole niin justiinsa. Avataan ovia ja katsellaan, että mikä olisi kiinnostavaa.

9. Mikä on kaikkein tärkein arvosi ja miksi?

Vapaus. Otapa se pois, niin tiedät, miksi. Se vie samalla niin paljon muutakin.

Ajattelen tuota siis vastakohtana vankilalle. Tällä hetkellä ja näissä piireissä ei nyt ehkä ole ihan realistinen uhka, mutta vankilassa joskus töissä olleena - eikä se nyt kauhea paikka ole satunnaiseen visiittiin - niin olen kyllä ajatellut, että mitä, jos minä olisin täällä, 23 tuntia päivässä omien ajatusteni seurassa.

Ajattelen vapautta kyllä siitäkin lähtökohdasta, että en ole minkään kuluttavan, huonon ihmissuhteen vanki.

10. Riitätkö itsellesi?

Riitän. Tää on vähän niin kuin lapsi sanoo, että en jaksa enää kävellä. Mitä sitten teet - jäät seisomaan siihen? Jos sanoisin, että en riitä, niin mitä - onko jotain lisäosia, mitä on mahdollista hankkia?

11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?

En ole kovin kummoinen käsillä tekijä, ainakaan niin, että mitään näkyvää tulosta olisi. (Vrt. käsityöt tai korjaushommat.) Koska työ on työtä, ja työni on koneen naputtelua, niin sanoisin nyt sitten vaikka ihmisen silittely omasta tahdostani.

Koska mä en juurikaan surffaile blogimaailmassa, tämäkin on vain omien Facebook-tilojeni pidennyskanava, niin haastan IRL-ihmisteni blogeista Vihreen naisen ja sit vaikka Ansukan.

Ja sit haastan sut, joka luet tätä. Ilmianna itsesi. Tarkoitan sitä! :)