Blondihommat jatkuu...

... täällä.

Terveisiä rintamalta

Haluaisin takaisin sinne edellisen blogipäivityksen huolettomuuteen. Haluaisin, että minulla olisi vielä katsomatta "Sillan" jaksoja. Haluaisin, ettei vielä olisi lunta. Että kaikki olisi vielä edessä.

Vuoden loppuun uskalsin heittäytyä ja menin rakastumaan. No pööh,. sanot, montako kertaa ennenkin olen tässä blogissa rakastunut. Joka päivä. Sen verran, että vaihdoin oikein Facebookin parisuhtetilaksi parisuhteessa. Vittu. Elämää suurempi juttu. Otin siitä oikein ruutukaappauksen. Tiesin, että se katoaa joskus.

Meinasin tännekin jossain välissä hehkuttaa. Ehkä joulun päivinä, kun lämmittelin pientä mökkiä villasukat jalassa, ja olin olevinani onnellinen.. Meinasin, että poistan typerän sinkkublogini, koska se ei enää vaikuttanutkaan tärkeälle, Ehkä se jopa loukkaisi rakkauteni kohdetta.

Intensiivisen reilun kuukauden jälkeen --- niin, kuukauden minä pystyn olemaan --- kaikki oli sitten ohi.

---

Mitäkö opin?

(Koska aina pitää ottaa opikseen.)

Että ensimmäinen fiilis on A I N A totta.

Että älä pelaa heti kaikkia korttejasi.

Että älä laita kaikkia munia samaan koriin.

Että jätä aina takaovi ja varmista selustasi.

Kuulostaa ihan helvetin hyville eväille esimerkiksi parisuhteen varrelle. Menisipä joku naimisiin, niin voisin nämä kirjoittaa onnittelukorttiin. 

---

Mitään ei varsinaisesti tapahtunut. Ei muuta kuin minä. Minä, primus motor.

Olisi helpompaa selvitä, jos olisi joku toinen, ketä syytellä. Itsensä kanssa vaan joutuu olemaan. En jaksa itseäni. 

---

Ihan rehellisesti säälin henkilöä, joka seuraavaksi joutuu rakkauteni tulilinjalle. 

OOooo Johnny-boy

Tässä on pari päivää mennyt pienessä sumussa, sellaisessa sumussa, jossa tietää käyttäneensä päätään, ja tietää nimenomaan, että tapahtuma on siellä päässä, koska siellä tuntuu ihan fyysisestikin jonkinlainen paino. Eilen tämä johtui siitä, että englanti-ruotsi-suomi-työstämisen jälkeen yritin jossakin välissä tehdä venäjän läksyjä ja saada selkoa ranskankielisestä asennusohjeesta. Tuollaisina hetkinä näen melkein sieluni silmin, miten sanat lähtevät suomenkielisestä ja ruotsinkielisestä tallennuspaikastaan pitkin sanaväylää ja antavat jossakin risteyskohdassa haifaivit.

Olen hieman yrittänyt etsiä joitakin tapoja muuttaa vähän omia työskentelytapoja ja ennen kaikkea aikaa silloin, kun en tee töitä. En seuraa mitään sarjaa vakituisesti muuten kuin että iltamyöhään heittäydyn sohvalle, ja sieltä yleensä tulee putkeen jokin amerikkalainen poliisi/rikossarja, jota katson. Nyt olen oikein tarkoituksella katsonutkin Netflixistä Lilyhammeria, ja jotenkin siitä on oikein tullut sellainen "palkinto" itselle päivän päätteeksi. Sarja on vieläpä ihan törkeän hyvä ja kovin erilainen, vaikka pitkin hampain kuvauksen perusteella ensimmäisen jakson siitä katsoin.

Samalla olen yrittänyt olla vähän enemmän henkisesti läsnä pitkiäkin aikoja, en muutaman minuutin pätkissä, joissa saatan keskustella ihan järkevän oloisesti jonkin aikaa, ja sitten jokin mieltä vaivaava asia vetää minut jopa kesken lauseen jonnekin syviin syövereihin. Pian saatan kysyä samaa asiaa uudelleen, vaikka muistan toki kysyneeni asiaa, mutta tunnustan itsekin, että en oikeastaan edes kuunnellut vastausta.

Tämä ei ole mikään sisäsyntyinen ominaisuus (toivottavasti) tai vamma (toivottavasti) mussa, vaan varmaankin ihan tapa, jonka olen opettanut itselleni. Yritä siis ainakin tietoisesti päästä siitä pois.

---
Venäjän kurssi vetelee loppujaan ja 4 opintopisteen kuittaus siintää jossakin kokeen jälkeisessä tilassa. Itselläni on mielestäni ihan hyvä tasapaino näiden asioiden suhteen - siinä, kun voin loistaa (ainakin omasta mielestäni) venäjän opinnoissani, niin crosstraining-tunnilla käyn oppimassa hieman nöyryyttä, vaikka toki sielläkin on aina kiva huomata edistymisensä vaikka siinä, ettei ole aina se, joka lopettaa viimeisenä jonkin liikkeen tekemisen.

Nyt en sitten tiedä, että jatkanko venäjää vai en. Kuulostaa ehkä naurettavalle tyypin suusta, jonka ei muutenkaan tarvitse ikinä olla missään mihinkään tiettyyn kellonaikaan, mutta kaksi kertaa viikossa sellaisina päivinä ja sellaisina kellonaikoina tuntuu vievän kaiken muun ajan ja tekemisen. Läsnäoloja pitäisi olla 80% ja olisi kaikkea kivaa, lätkäotteluita ja kaikkea.

Kaikkea ei vaan sitten voi saada eikä ehdi.

Viikonloppuminä

Juoksukävelin juuri 40 minuutin aamulenkin. Silmät turvonneina liiasta nukkumisesta, suoraan ylös sängystä. Aikaisina viikonloppuaamuina siinä on jotakin melkein uskonnollista, kun ei ole krapulaa. Tulee sellainen olo, että on hyvä ihminen. Jostakin sekin olo on kaivattava. Huomenaamulla tuskin pystyn samaa sanomaan, vaikka toivoisin. Lähdemme parin ystävän kanssa keikalle ja siitä varmastikin vielä kaupungin yöhön. 

Juoksin Fazerin tehtaanmyymälälle ja ostin leipää. En ole mikään pakastaja, mutta nyt onnistuin laittamaan pakkaseen muutaman paketin riisipiirakoita ja tosi tummia Reissumiehiä. Poistamaan sunnuntai-iltojen leivän loppumista, tai maanantaiaamujen ei-ole-mitään-syötävää-hetkiä. Oikeasta kaupasta ostin tuoreita croissantteja alaikäisille kämppiksilleni. Se on meidän viikonloppujuttumme. Itse en syö, en pidä kitalakeen jäävästä rasvakalvosta. 

Tädin rakas peikkopoika kävi eilen yllätyskylässä. Reilu 7 kk vanha poika istuu napakasti ja ryömii vähän. Vaikka hän on toki kovasti kasvanut, niin jotenkin nyt oma kello kulkee niin kovaa vauhtia, että joka kerta hänet nähtyäni odottaisin hänen kasvaneen enemmän. Joka kerta olen kiitollinen siitä, ettei ole oma, ja että päivän lopuksi peikkopoika menee omaan kotiinsa. Että omat ovat jo niin isoja.

Minulla oli hyvä viikko. Sain iPhonen toimintakuntoon, ja se on palauttanut vapauteni tehdä asioita myös työpäivän aikana, koska nyt voin luottaa, että viestit tulevat minulle ajallaan perille. Tiedän, että jos on hiljaista, niin on oikeasti hiljaista, enkä ole vain missannut viestejä. Irtisanoin myös yhden kuluttavan kaveruuden. Sekin oli hyvä asia. Sanoin, että voidaan jatkaa, mutta sanelin myös ehdot. Mitään ei ole kuulunut. Ehkä joskus. Kuminauhatyyppejä.

It just didn't feel right

Kirjoitin tuolla elokuun puolivälissä iPhonen vaihdosta kokonaan eri käyttikseen ja Sony Xperian Z1-puhelimeen (lähinnä tuskastuttuani edellisen iPhone 4S:n huonoon akun kestoon). Noh, näin kauan kestin. Ostin perjantaina iPhone 6+:n, koska en vaan enää kestänyt. Oliko se tuossa postauksessa vai jossakin sen jälkeen, kun pähkäilin sitä ilmoitusten (lähinnä meilien) näkymistä näytöllä... Että kun miten rakastan, kun ne iPhonella tulee keskelle näyttöä ilman, että mun välttämättä tarvitsee niiden näkemiseksi edes koskea puhelimeen. Ja tuossa Z1:ssä ne rullaavat hetken siellä näytön yläosassa. Tämähän oli sitten vähän kuin ihmissuhteissa - jos on se jokin yksi juttu, joka ei ole ihan justiinsa ja se on kuitenkin sulle tärkeä, niin se sama tulee eteen sitten myöhemmin, ja niin oli nytkin.

Ne on pieniä, merkityksettömiä tekijöitä ehkä jollekin, mutta mulle tärkeitä. Jos mun näennäisen vapauden hinta on se, että saan viestit luotettavasti ja nopeasti tietooni, niin se on pieni hinta. Mun työ on kuitenkin 99,99% sähköistä ja online, joten välineet siihen pitää toimia virheettömästi.

No, ei se ollut ainut juttu. Monia pieniä tekijöitä, jotka ärsyttivät. Toimintoja ja ominaisuuksia ja valintoja on tavallaan liikaa, mutta sitten puuttuu kuitenkin toimintoja, joihin olin jo tottunut iPhonessa. Akun kesto nyt loppujen lopuksi kaikkine käyttämine kilkkeineen ei ollut merkittävästi parempi. Ihan yhtä lailla joudun latamaan kännykkää monesti jo kesken päivän. Joka päivä tulee jotakin Google Chrome on pysähtynyt-ilmoitusta, jolloin lennän kuin leppäkeihäs sivulta, jota olen käyttämässä. Monet jutut ovat ihan helvetin vaikeissa paikoissa ja valikoiden nimet eivät kerro mitään (vietin puolisen tuntia etsien, miten saankaan puhelimeni yhdistettyä Bluetooth-kaiuttimeen, kun olin sen kerran onnistunut tekemään, mutta unohdin.)

Täällä se jossain oli, ehkä. Hassua, että yhteyden jakaminen esim. omalle läppärille ei kuitenkaan tapahdu tästä valikosta, vaan "Lisää"-valikosta (joka ei taas kerro mulle mitään valikon nimenä).

Eri herätysaikoja saa vain 20, sen jälkeen edellisiä pitää poistaa. Pikku juttu, mutta kun ole ihan tööt, niin alapa siinä poistella. Sitten on kaikkia tällaisia ihan käsittämättömiä juttuja, että esim. mun kuvat menee ainakin kolmeen eri paikkaan (Kamera, Albumi ja Kuvat-paikkoihin) ja

Z1 on vielä edelleen käytössä, koska enhän tietenkään muistanut, että tuohon kutoseen pitää olla se nano-sim. Kävin vain kaappaamassa puhelimen kaupasta, oli jossain hienossa, korkeassa materian omistamisen tilassa jonkin aikaa, kunnes tajusin myöhään perjantai-iltana, ettei mulla siihen ole sopivaa sim-korttia, jonka sitten tilasin netin kautta. No, sitä odottelen tässä innoissani, niin pääsen uutta puhelinta käyttämään. Ja tuo Z1 siirtyy sopivasti VAK:lle, jonka oma Samsu vetelee viimeisiään.

Tuosta saa varmaan ihan kalun, jos jaksaa säätää. Mä haluan, että se on helppoa. Kamera on tosi hyvä (paitsi et jos haluat jakaa räpsyjäsi Instragrammiin, niin ne ovat vain liian isoja kooltaan ja Insta rajaa kuvasta lopulta pienen osan, eikä sitä pysty edes säätämään, eli kuvat on otettava suoraan "Instan kameralla".) Tosi hyvä toiminto selfieiden ottamiseen (jos sellaisia ottaisin) on tuo takakameran itselaukaisin, ja siinä on vielä naaman parantelu-toiminto, joten aina näyttää hyvälle.

Mutta sellaisia, suuria ongelmia tässä maailmassa.

Yes you can

Olen ajatellut tänne kirjoittamista monesti, mutta se on aina jäänyt. Haluaisin kirjoittaa kunnolla jostakin teemasta, mutta mikä sekin olisi? Kimpoilen kuitenkin joka suuntaan. Kirjoitan siis edelleen itsestäni ja elämästäni ja ajatuksistani. Nytkin istun tähän koneen ääreen, otsikkokenttä on tyhjä, eikä minulla ole mitään aavistusta siitä, mikä on tämän tekstin viimeinen kirjain.


Mitäpä minulle siis kuuluu? Kun niin olet halkeamaisillasi innosta kuulla niin kuin minäkin halkean, jos en pääse kertomaan.

Olen käynyt venäjän tunneilla ahkerasti, ja parin kuukauden opiskelun jälkeen tilanne on se, että kaikkiin esitettyihin kysymyksiin pystyn vastaamaan jokseenkin mitään miettimättä. Teen jokseenkin 10 tuntia viikossa töitä omalla ajalla opiskelun eteen, joten ei se ilmaiseksi tule, mutta toisaalta mulla on vähän tuota vikaa, että jos jotakin tehdään, niin tehdään kunnolla. (Ihan yhtä paljon mussa on sitä vikaa, että ihan sama, joten kauhun tasapaino on lienee tasapainossa.)  Todellisessa elämässä kieltä en edelleenkään ole päässyt käyttämään.Venäjän salakuuntelumahdollisuuksia on tietenkin hirvittävästi, mutta puhe on monesti niin nopeaa, etten oikeastaan edes erota sanoja toisistaan. Ajattelin, että voisin yrittää myös lukea hieman venäjää säännöllisesti. Blogilistalta löytyy tällainen blogi, josta nyt ainakin voisi sitten lukea nykykieltä ja ihan normaalista arjesta. Jostakin sitä on saatava irti iloisempaa ja hauskempaa tekstiä kuin oppikirjan pienellä rivivälillä olevat sivut, joissa sanojen yläpuolelle kirjoittelen itselleni suomennoksia tai toisaalta myöskin ääntämisohjeita!

Omaa henkilökohtaista huvitustani saan aina sanasta Eë , koska se näyttää niin älyttömältä, ja jostakin kaukaa kaivautuu Uuno Turhapuro -vitsi siitä, että kun P:n päälle laittaa pisteet, niin siitä tulee pää. No, tuo äännetään kuitenkin [jejoo] ja se tarkoittaa hänen, häntä naisesta. Kirjoittaminen on minulle ollut kuitenkin hieman hankalaa, sillä yleensä tykkään enemmän tekstaamisesta, ja sitten kun pitää kirjoittaa H, niin haluaisin kirjoittaa sen h ja hoo onkin än. Että miten sitten. Käsialani on kamalaa harakanvarvasta. Meinasin kirjoittaa harakanvarrasta. Miltäköhän sekin maistuisi...

Treenin suhteen on ollut ehkä pari hiljaisempaa viikkoa. Olen antanut itseni kuunnella enemmän sitä järjen ääntä - sulla on kiire, sulla on muutakin tekemistä, pitäisi olla kotona tekemässä ruokaa alaikäisille kämppiksille, on kylmä, et jaksa. Eikun oliko se selitysten eikä järjen ääntä? Kerran kirjauduin salille, menin jo pukkariin ja sitten totesin, että mulla ei ole juomapulloa, ei pientä pyyhettä eikä lukkoa lokeron oveen - mistä mikään ei tietenkään olisi ollut maailmanloppu, mutta jotenkin sillä hetkellä fiilis meni niin, että vedin ulkokengät takaisin jalkaan ja lähdin kotiin.

Joku sellainen syvä tarkoitus puuttuu. Vaikka edessä onkin pian hieman liikkumiseenkin liittyviä opintoja.

Mutta kuitenkin jotakin säännöllistä itsensä heiluttelua. Päädyin vielä ostamaan toiset uudet lenkkarit, joilla juokseminen on ollut vähemmän tervaa, ja juoksuharrastukseen harrastuksena on löytynyt kiva henkinen tsemppari, vaikkei yhdessä juostakaan.

Vähän on kuitenkin sellainen odotusmoodi päällä. Johtuuko se harmaasta vuodenajasta vai siitä, että olen luovuttanut? Vai siitä, että kaikki on jollakin holdilla ja mietin, että I can do so much better than this.   

Ö.

"What a slut time is. She screws everybody.” ― John Green, The Fault in Our Stars.

On ihan järkyttävää, miten tämä aika menee. Jääkaapissa on edelleen munat, jotka keitin eilen lauantaina. Ehtinyt niitä syödä missään välissä. Vitsit kun olen vielä yrittänyt ottaa näin vanhempana naisena sellaisen otteen elämään, että olen aina tyylikäs ja huoliteltu, kun lähden ihmisten ilmoille.

Joinakin päivinä todellakin "otan oman aikani". Haahuilen ympäriinsä, möllötän tyhjyyteen, luen lehteä huolella, pyyhin pölyjä jostakin epäolennaisesta paikasta, vastailen humoristisesti työsähköposteihin. Vaikka olisi kiirekin. (Ja sitten löydän itseni naputtamasta konetta vielä varttia vaille yksi ja silloinkin mielestäni on kivempaa kirjoittaa tämä turhanpäiväinen merkintä kuin tsekata aamun työt kuntoon.) Asettelen treenivaatteet kauniiseen pinoon sängylleni, niin, että siinä on kaikki, mitä tarvitse, puhtaana, ojennuksessa, varmasti mukana. Ja sitten huomaan, että kello on neljä, mä olen edelleen siinä aamuluukissani (pahimmillaan alasti), ja mulla on vartti aikaa olla tyylikäs ja huoliteltu. Johon kuuluu koko setti suihkussa käynnistä alkaen. Tokihan se onnistuu, mutta mutta. Vähemmän tyylikkäästi.

Ehkä otan tuosta tavoitteen seuraavalle vuosikymmenelle.

Mutta välillä vaan pitää sanoa itselleen, että olet tehnyt nyt näin ja näin ja nyt tämä peli ei enää vetele, ja nyt saat kokeilla jotakin muuta. Näistä jutuista ei huudella mitenkään julkisesti, vaan matalan profiilin muutoksia. Kuten että katso enemmän laadukkaita dokkareita. Harjoittele venäjän käsialaa. Lue jotain random-historiaa. Vie pyykit alakerran kuivaushuoneeseen, äläkä yritä taiteilla jotain tropiikkia kuivuvine vaatteineen. Lue myös ne uutiset, jotka normaalisti skippaisit lehdessä. Leikkaa torstain Hesarin ruokaohje talteen. Ole mulkku kaikille niille, joille haluatkin olla. Pese meikit ennen nukkumaanmenoa.

Juokse, huora.  

Liikunnan iloja ja suruja

Eilinen ilta venähti aivan liian pitkälle jo aamuun asti kommentoiden WhatsAppissa jotakin typerää 5D-dokkaria, tosin itse katsoin välillä, kun isot miehet itkivät ruotsinkielisellä tekstityksellä ultimate maraton -dokkarissa. Se oli jotenkin pysäyttävä dokkari. Ihan mielipuolista. Siinä pitää jo olla jotain suuria henkilökohtaisia "issueita" (ongelma-sana ei toimi suomeksi tässä), kun juoksee 100 kilometrin päivälegejä jalat rakoilla, tyyppejä kuolee, tyypit oksentaa ja muutenkin meno on hyvin extremeä. Olen kai muistanut mainita, miten paljon vihaan juoksemista. Siitä soljuinkin sujuvasti Eat, Pray, Love -leffaan, joka oli hirveää soopaa, mutta jonka jälkeen alkoi tehdä mieli makaronia (M A K A R O N I A niin kuin ennen vanhaan, ei mitään pastaa, haloo). Aamuneljältä en sitä viitsinyt keitellä, mutta aamupalaksi sitä oli pakko saada!

Nyt olenkin sitten ihan tööt. Ärsyttävää. En edes harrasta mitään tuollaista tsättäilyä, mutta näemmä sitten kun siihen turhanpäiväiseen naputteluun lähtee, niin se on sitten siinä - vielä tulee joku tärkeä sanottava.

Näemmä syksyn tullen ihmisillä on taas liikuntakärpäsen puremaa, kun kaikki liikuntapaikat ovat niin täyteen tuupattuja. Tässäkin on näkymä, mitä olen kytistänyt koko viikonlopun ja tämän päivän, että jos nolla muuttuisi edes ykköseksi:

Nyt kun haluaisin keskittyä tuohon crosstrainingiin kunnolla, niin tilanne on sitten aina tämä. Ja sitten siellä on tietenkin paikalla tyyppejä, jotka eivät ole ilmoittautuneet netin kautta ja siellä ollaan sitten nenä perseessä punnertamassa. Sama juttu oli myös eilen salilla. En haluaisi viettää siellä pitkää aikaa, mennä vaan tekemään treenini ja lähteä kotiin, mutta sitten, kun oikein suunnittelet, niin siellä joku on sitten rakentanut pesän johonkin laitteeseen, tai hautoo käsipainoja toivoen, että niistä kuoriutuis pikkubodareita, niin siellä saa sitten pällistellä hetken ympärilleen ja tehdä sitä ja niillä painoilla, mihin pääsee käsiksi. Joka kerta ärsyttää. Mä en ole sitä tyyppiä, joka menee puhumaan kellekään, että "onko sulla vielä paljon tässä".

Tähänkin kaupunkiin tuli jokin halpiskuntosali, toinenkin on kuulemma tulossa. En ole käynyt, tuskin tulee käytyä, miksi kävisinkään. Ohi olen mennyt, siellä sitä vasta täyttä onkin. Onneksi näyttää siltä, että kaikki kaupungin ulkomaalaiset miehet ovat löytäneet sinne. Ihmislaji, jota en voi kestää. Täällä ei ole (aaaaaaaa sain varattua paikan, jeee!) sellaista suuren metropolin meininkiä, jossa ulkomaalaiset miehet olisivat kotoisin muualta kuin paikallisista kebab-ravintoloista. Ja ihan nyt satun ilman sen suurempia rasistisia kommentteja inhoan niitä tyyppejä tyypillisine käyttäytymisineen sydämeni pohjasta. (Kuten myös salilla kuvailijoita ja musiikin kuuntelijoita, jotka eivät myöskään mitenkään muuten huomioi ympärillä olevia ihmisiä.) No, kuulostaahan se tietty idioottimaiselta maksaa tyytyväisenä 65 euroa kuussa salilla käynnistä, kun voisi maksaa vain siitä puolet, mutta voisin mielelläni maksaa enemmänkin, jos se poistaisi tiettyjä, tietyntyyppisiä saliloisijoita.

Ja tietty jos elämässä olisi tarjolla kannettavaa, raahattavaa, hakattavaa puuta ja muuta rymyämistä, niin vaihtaisin kuntosalit mielelläni oikeaan fyysiseen tekemiseen.

Monesti ehkä juuri tuosta yllä mainitusta syystä tulee myös mietiskeltyä sitä, että miksi sitä pitää ylipäätään liikkua. Jos ei oikeasti tarvii tehdä mitään fyysistä työtä. Onhan se sohvalla makaaminen ja paskan suuhunsa mättäminen tietty mukavaa. Mut taas toisaalta, kun on kuitenkin jotain pakollisia työhommia, mitä pitää tehdä, että voi mättää lisää paskaa suuhunsa, niin liikunnasta saa vaan lisää energiaa. Sitä ei saa ottamalla välikuolemaa tai päikkäreitä, vaikka onhan nekin kivoja. Toinen juttu on se, että miten paljon ylipaino vaikuttaa vaan ihan yleisesti kaikkeen muuhunkin terveyteen. Se on hienoa, kun ylipainon vuoksi sydän sakkaa ja sitten saat jonkun aivoinfarktin ja sitten pahimmassa tapauksessa oot loppuelämäsi "vähän sinnepäin". Omalta osalta ulkonäöllisesti treenaamisella ei varmana ole mitään vaikutusta omaan viehättävyyteeni, luonne kun on perseestä, niin sitä ei paljoa piukalla pepulla korjailla.

Mutta niin, mitä se on itselle? Mielen virkistymistä, rentoutumista, itsensä haastamista. Tuntee olevansa elossa, kun sydän hakkaa ulos rinnasta. Kuulumista joukkoon. Mistään se ei ole koskaan kyllä ollut pois.

What is the best thing life can give us

Lauantaina meillä oli estrogeeniä niin paljon, että heikompihormonisimmilla olisi voinut mennä setti sekaisin. VAK oli pyytänyt meille 7 kaveriaan - he tekivät yhdessä pizzaa, mokkapaloja, kävivät kävelyllä, söivät karkkeja ja sipsejä, soittivat pianoa. NAK pyysi myös yhden kaverinsa kylään. Ja minäkin pyysin parhaan kaverini meille syömään pizzanjämiä ja juomaan loput synttäriviinini. Meitä oli siis 12 tyttöä tai naista, ja istuimme lauantai-iltana telkkarin ääreen katsomaan yhdessä Putousta.

Se oli minulle tärkeää ja tärkeä ilta. VAK:n viimeiset 4 vuotta yläasteella (tuohon yksityiseen kouluun haettiin jo kutosluokalla) ovat olleet tosi takkuisia. Haukkumista, kiusaamista, yksinäisyyttä ja poissulkemista - vain yksi kaveri, jonka ollessa pois koulusta (sairaana ja lintsaten paljon) kaverin löytäminen on ollut todella vaikeaa. Muutos ala-asteen lähes kymppikeskiarvoisen, kauniin tytön laaja ystäväpiiri muuttui uuden koulun myötä ja myöhemmin myös kodin muuton myötä. Tietenkin mietin myös sitä, että miten paljon siinä on minun syytäni. Vanhempana näissäkin jutuissa on vain tietty määrä, minkä voit tehdä itse, ja kiusaamisen suhteen tein kyllä kaikkeni, sillä saatuani tietää siitä, sain sen loppumaan saman tien. Mutta ystävät on jokaisen hankittava itse, vaikka tietenkin vanhempana voi ainakin pienemmille yrittää vielä luoda sellaisia paikkoja ja tilanteita, missä ystäviä olisi helppo saada. 

Nyt lukiossa kaikki siis vaikuttaa olevan niin kuin pitääkin olla nuorella naisella. Koulun vaihdon myötä uusia ystäviä on riittänyt ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Nautin vielä tuosta viattomuudesta. Pian varmasti monilla astuvat kuvioihin alkoholit ja tupakat ja pojat, se normi kehityksen kaari. Toisaalta NAK vakuutti minulle, etten ymmärrä nykynuoria, joilla ainakin heidän piireissään on tavoitteena menestyä koulussa, opinnoissa, urheilla, elää terveellisesti ja ylläpitää ja arvostaa hyviä ystävyys- ja perhesuhteita (kaikki tämä NAK:n suusta :) ) --- en tiedä, onko se sitä, mitä hän luulee äitinsä haluavan kuulla, vai onko näin oikeasti. Jos olisi, niin hyvä. Itselleni on oikeasti ihan sama, kunhan ovat onnellisia, eivät sössi tulevaisuuttaan ja kaikki on yleisesti hyvin. 

---

Itse taas --- vaikka olen puhelias, avoin ja muutenkin pidän ihmisistä ja suurista ihmisjoukoista, niin silti --- välillä olen vain ihan älyttömän erakoitunut. Ystävilleni olen aika armoton. Jos tuskastun tai saan heistä ja heidän hölmöilyistään tarpeeksi, niin työnnän heidät pois. En halua nähdä heitä. Mietin ystävyyttä tosi usein - onko hänkin, ketä sanon parhaaksi ystäväkseni, sitä oikeasti, vai sitä vain siksi, että ei ole ketään muitakaan. Kun on niin paljon piirteitä, jotka ärsyttävät. Onhan niitä minussakin. 

Aika monesti käyn paikoissa yksin. Siis sellaisissakin, jonne on yleensä tapana mennä ystävän kanssa, ainakin naisilla. Osaan olla yksinkin. Ja hitto, totta kai kaikki on aina hauskempaa ystävien kanssa. En nyt vain jätä asioita tekemättä, jos en saa kaveria mukaan. En jaksa vääntää, sovitella aikatauluja tai muutakaan, jos haluan mennä, niin menen.

Tänään menen taas venäjän tunneille ja siitä salille. Tulee nuori olo, kun on harrastuksia. En sanonut nuorekas - se taitaa olla lopun alkua ;) 

Turha on turhaa

Moi, mitä kuuluu? Vaikka en ole käynyt täällä, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi ajatellut sinua usein.

Mulla on välillä sellaisia käsittämättömiä eksistentiaalisia kriisejä. Ei mitään sen vakavampaa, kuin että ajattelen kovinkin penttilinkolamaisesti. Ajattelen sitä, että miten monet ihmiset tekee jotain työtä, joka on enemmän tai vähemmän vähän jotakin puuhastelua siinä mielessä, että onpahan niillä nyt jotain tekemistä kuolemaa odotellessa. Hirveän harva oikeasti enää tekee mitään "oikeita töitä" (tai sitten olen vain vieraantunut oikeasta elämästä). Joillakin ei ole töitä, ja silti on hirveästi tekemättömiä töitä. Ja sitten vaan on liikaa ihmisiä. Maailmassa. Muttei tietenkään Lahdessa. Ainakaan ketään kivoja.

Mut niin, oma työnihän on yksi näitä "maailman vanhimpia", meitä on ollut jo ainakin yli 4000 vuotta sitten. Mut joinakin päivinä se työ vaan tuntuu turhalle. Kirjoittaa tekstejä, joita kukaan ei oikeasti koskaan lue. Paitsi mä. En edes koskaan näe niitä ihmisiä, jotka lukee mun tekstejä. No paitsi kerran eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Olisin keksinyt monta, monta tapaa tehdä tekstistä vielä paremman. Hävetti. Ei se ole koskaan valmista, se työ.

Syvissä kriiseissä rämpiessäni maailmassa ei ole sähköä eikä sitten muuten edes internettiä. Ei sähköpostia. Sitten ei ole töitäkään, mitä tehdä. Mietin, että miten moni työ on vaan jotain tietokoneen räpläämistä. Kun nettiyhteys katkoo tai puhelin ei ilmoita tulleista meileistä, niin sitten vain olen ja möllötän tumput suorina ja mietin, että mitä sitä tekis. Vittu.

Sitten aina mietin, että mitä sitä osaisi tehdä, jos. Kalastaa, metsästää. Haravointi on turhaa. Tappaa, nostaa. Suojella. Rakentaa.

Joo-o.

Lopetin roller derbyn kolmen vuoden jälkeen. Tasan kolmen, päivälleen. Harmi, koska olin (ja olen) parhaimmassa kunnossa mitä ikinä. Pää ei vaan kestä. Mun pää on liian vanha kaikkeen siihen muiden nuoruuden erehdysten ja sammakoiden ja aatteellisuuden seuraamiseen sivusta. Haluan kunnioittaa mun viikonloppuja ja omistaa viikonloppujani perheelleni, kun he vielä ovat täällä. Miten hienoa olisi vain mennä ja pelata ja lähteä kotiin. Mut tulipahan nähtyä. Monikaan ei usko, että tää olisi mun osalta lopullista. Monikaan ei todellisesti tunne mua.

Keskityn muihin lajeihin.

Aloitin venäjän opiskelun. Se taitaa nyt olla kahdeksas kieli, mitä osaan. (En laske osaamiseksi sitä, että osaa kirosanat ja muutaman fraasin kymriksi tai iiriksi.) Vaikka aina sanoin, että ei kiinnosta, en osaa, en usko, että aloittaisin. Kaksi kertaa viikossa 2,5 tuntia. Luen sanat, kuulustelen itseäni, piinaan opettajaa ääntämään hitaammin ja selvemmin. Se nielee loppuja. Haluan kuulla onko se äm vai än, o vai a. Venäjän opiskelu on ihan lasten leikkiä viiden vuoden kiinan opiskelun jälkeen. Itse asiassa mua alkoi kiinnostaa jopa edes TIETÄÄ jotain arabiasta, ja uskoisin, että hollanninkin oppiminen voisi olla helppoa.

Niin ja sain tietää, ettei mulla ole ihosyöpää.

Siinäpä ne tärkeimmät. Tai osa niistä.

Palaillaan, right.

Miehet on kyllä omituisia

Olen avautunut aiemminkin täällä Tinderistä, ja lähinnä sen tarjonnasta, mutta mitä en ole kertonut, niin eräänä päivänä, itse asiassa syntymäpäiväni paikkeilla, selailin naamoja, ja käytännössä nollan kilometrin päässä oli kauniskasvoinen, joskin ikähaarukkani ylärajoilla oleva mies, jolle poikkeuksellisesti naputtelin viestin lähinnä siksi, että a) hänellä oli kauniit kasvot ja b) hän näytti tutulle. (Ehkä siksi, että asumme lähekkäin.)

Syntymäpäiväviikkoni oli tietenkin hyvin täyteen buukattu ihan tuntitasolla, joten treffien sopiminen mihinkään väliin oli hyvin vaikeaa, sillä jo heti ensimmäisten viestien jälkeen mies halusi ehdottomasti tavata (ellen sitten olisi halunnut tavata hänen pitkän ulkomaanmatkansa jälkeen). Hänen ehdottamansa torstai-ilta olisi tietenkin käynyt minulle, mutta jopa minä olen oppinut olemaan sen verran laskelmoiva ja malttava, että jetlagia muistuttavassa tilassa, jossa mun piti tsekata jopa oma nimeni sanakirjasta, ei ollut järkevää lähteä tapaamaan ketään uusia ihmisiä. Saati sillä naamalla. Tai no, naama on aina sama. 

Sain sovittua T U N N I N välin perjantaipäivälle, jossa hänet ehdin nähdä. 

Jo tähän mennessä viestien vaihdon perusteella olin tehnyt seuraavat huomiot (edellisten lisäksi):

c) hän kertoi hyvinkin avoimesti ja tarkasti itsestään, muttei kertaakaan viestien vaihdon aikana kysynyt minusta mitään. Hän jopa kertoi heti sekä etu- että sukunimensä, mutta ei missään vaiheessa - ei siis ennen kuin tapasin hänet kasvotusten, kysynyt nimeäni. Sanoin etunimeni kätellessäni häntä. Sen sijaan hän jopa sanoi minulle viestejä vaihdellessamme, että "voin kysyä häneltä jotain jos haluan".

d) Kysyessäni hänen entisistä suhteistaan, hän viittasi muutamaan naiseen ilmaisulla "henkisesti epätasapainoinen" --- joka taas, kun sellaista ilmaisua käyttää, niin kertoo ehkä enemmän kertojasta.   

Minusta tuo on paitsi huvittavaa, siinä on jotain hyvin, hyvin... en sanoisi outoa, mutta jotakin. En tiedä. 

Hän oli jo käyttänyt "pitkä ulkomaanmatka"-korttinsa, joka sinällään on tietenkin hyvin uskottava viitaten hänen työhönsä, joka oli selkeästi googletettavissa Interwebsistä. 

  

Tavatessamme nopeasti tunnin ajan (hän oli hyvin lämmin, hyvin puhelias, joskin puheenvuorot häneltä piti varastaa keskeyttämällä, ja hän kyllä kyseli minustakin ja oli hyvin kiinnostunut, äärimmäisen tiukassa kunnossa oleva mies). Hänellä ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta nähdä minua pidempään tai toista kertaa viikonlopun aikana, koska hän oli menossa katsomaan sairasta äitiään (kortti 2) toiselle paikkakunnalle.

Hän oli kuitenkin hyvin, hyvin kiinnostunut minusta, vaikka välillämme ei varsinaisesti kipinöinyt ehkä keskustelumme asiallisesta sisällöstä johtuen (vaikkakin onnistuin kerran käyttämään ilmaisua "parempaa kuin seksi", kun viittasin johonkin sanastoon.) Hän itse ehdotti lopussa, kun minulla oli jo niin kiire, että jouduin juoksemaan, että tapaisimme uudelleen hänen ulkomaanmatkansa jälkeen.

Ulkomaan matkan aikana hänestä ei sitten kuulunut mitään, mikä tietenkin oli minulle ihan ok, ja matkan jälkeen hän lähetti viestin, että on ollut kiirettä töiden kanssa, mutta olisi mukavaa tavata viikonloppuna, jos minulla ei olisi muuta ohjelmaa. Tähän tietenkin vastasin, että vaikka viikonloppuni oli jo melko täyteen buukattu kaikenlaista mukavaa menoa, niin ei mitään sellaista, mistä en pystyisi joustamaan suuntaan tai toiseen, tai jopa ottamaan häntä mukaan. Koska viikonloppu on kuitenkin aika joustava käsite, niin perjantai-iltana hän meilasi lähettäen taas valittelut siitä, ettei hän ole pitänyt aiemmin yhteyttä, sillä hänellä on ollut paitsi taas kiirettä töiden kanssa, niin myös riitaa henkisesti epätasapainoisen sukulaisen kanssa. Mutta hän ehdotti tapaamista sunnuntai-illalle (joka on edelleen aika joustava käsite, mutta tarkempi kuin viikonloppu), niin, että hän tulisi hakemaan minut ja menisimme puuhastelemaan erästä ulkona tehtävää juttua hänen kanssaan. 

Sen verran mä nyt kuitenkin olin valmiina sunnuntai-iltana, etten lähtenyt esimerkiksi illalla enää pyörälenkille, kun odottelin, milloin hän laittaa viestiä. Ilta on joustava käsite, mutta kyllä siinäkin ehkä on joku sellainen raja, että mihin mennessä toivoisi kuulevansa jotakin. Noh, koska mä en ole kuitenkaan mikään kuka tahansa, niin laitoin ihan rohkeasti viestillä kysymyksen, että millaisesta aikataulusta olisi kyse. Tuossa vaiheessa kello oli kuitenkin jo lähes yhdeksän, ulkona pimeää ja ehkä muutenkin huomioiden viikonpäivän ja tekemisen - yksinkertaisesti liian myöhä. 

Lopulta hän sitten olikin valmis ja veti yllärikortin esiin: tuntuu vähän siltä, että olen tulossa kipeäksi, joten on varmaan parempi, että hän menee suoraan kotiin. 

Heh, en tiiä, jotenkin aivan mahtavaa ja ykköstä, että kun on ryvennyt maailman mudissa sen verran, että osaa suhtautua tähänkin. Jotkut miehet sanovat välillä, että naiset analysoivat liikaa, mutta mitäs helvettiä, kyllähän tässä on käytetty niin klassisia kortteja, että morjens. 

No, koska mä olen kuitenkin mä, niin totta kai - harmitti tietenkin, etten häntä tavannut, mutta kyllä nyt todellakin heräsi oikein viimeisen päälle uteliaisuus, että mikä tyyppi tämä on. Varsinkin, kun en itse ole edes - ensimmäisen viestini jälkeen - varmastikaan vaikuttanyt mitenkään yli-innokkaalta tai edes hirvittävän kiinnostuneelta, tai hukuttanut häntä viesteihini, ja jokainen tapaamisehdotus on tullut häneltä. 

Tietenkin vahvin optio tähän on se, että hän on naimissa tai ainakin suhteessa, mutta näin vähäisellä tapailulla luulisi olevan helpompaa vaikka vaan "unohtaa" mut, tai sanoa suoraan tai epäsuoraan, ettei kiinnosta. Hän ei vaikuta oikein hardcore-tinderoijalta, että hänellä olisi kiirettä muiden treffien kanssa, vaikkakin myönsi tavanneensa joitakin sitä kautta. 

Mutta helvetti aionko ottaa selvää! No todellakin! :D Ja jos tapaan hänet vielä, niin aion myös sanoa suoraan hänen pelaamistaan korteista. 

Windy city

Pyöräilin puoli yhdeksältä lähellä olevan lammen rantaan. Ulkona oli vielä 18 astetta lämmintä. Harmittaa, kun ihmiset pukeutuvat enemmän kalenterin mukaan kuin sen mukaan, mitä ulkona oikeasti tarvitse. Minä kuljin tänään flipflopeissa.

Tässä kaupungissa tuulee aina, mutta tuolla lammen rannassa ei tuule koskaan. Se on syvä, lähteestä kumpuava, harjujen kupeessa, ja juuri tästä syystä vesi ei ole koskaan kovin lämmintä kesälläkään. Vesi oli niin peilityyntä, että hetken kuvittelin olevani pää alaspäin, sillä radiomasto ja kauempana näkyvät katojen valot heijastuivat veden pinnasta täydellisinä ja koskemattomina.

Ajattelin, että onpa harmi, että joudun katsomaan tätä kaikkea yksin. Vähän niin kuin puukaan ei metsässä pidä ääntä katketessaan, jos ei kukaan ole kuulemassa, niin mitään kaunista ei ole olemassa, jos et voi jakaa sitä jonkun kanssa, ja kuvailla kilpaa toisillenne, miten kaunista kauneus onkaan. Otin kännykkäkameralla tuhruisen, pimeän kuvan.

Olisin jäänyt uimakopin rappusille istumaan, mutta näinä aikoina ei voi sitäkään ilman, että joku tulee humalapäissään solkottomaan, että mitäs tyttö. Kai alitajuntaisesti haistoin tuoreen viinan, sillä polkiessani pois rannasta päin vastaan horjui raitahupparinen mies. Tietenkin olisimme voineet siinä istuskella, mutta veikkaan, että humalainen ei olisi osannut olla hiljaa. "Onks sulla heittää röökii", se olisi sanonut.

Olen joka ilta ajanut tutkimusmatkojani. Kääntynyt aina sellaiselle tielle, jolta en ole koskaan mennyt. Niitä on tässä kaupungissa vielä 9 vuoden asumisenkin (huonekalujen säilytyksen) jälkeen monia. Pitänyt vähän kartalla sitä, että kummalla puolella rautatietä olen, sitä ei kai voi ihan huomaamatta ylittää tai alittaa. Ja jos ei muuten tiedä, niin kohottaa vain katseensa ja katsoo ylös - korkeita mäkiä, hyppyrimäet, valot näyttävät, missä olen.

Rautatien varren punatiiliset rakennukset olivat kiehtovia. Yritin painaa mieleeni katujen nimiä, että kotona voisin lukea kaduista ja alueista ja niiden historiasta. Olihan minulla älypuhelimenikin mukana, mutta ei se ole sama, joskus voi oikeasti muistaa jotakin, käyttää päätänsä niin kuin ennen vanhaan. Muistaa kirjastoon asti, mitä tulikaan etsimään.

Pitäisi seikkailla enemmän. Pitäisi tietää enemmän. Pitäisi lukea enemmän. Kaikki tuollainen on ihan ilmaista ja jotenkin virkistävää - ajatella enemmän epätavallisia ajatuksia ja shokeerata mieltään.

Huomenna menen museoon. Lippu maksaa kymmenen euroa.

Ota löysin rantein, älä jännitä

Viime viikon hyvä treeniputki katkesi siihen, että perjantain pelitreenin lopussa kaaduin, tai oikeastaan tipahdun koko omalla painollani oikean ranteeni päälle. Parisen vuotta aiemmin mursin vasemman ranteeni samalla tavalla, ja vaikka pelasinkin tuolloin vielä ensimmäisen Suomi Cupin pelini murtuneella ranteella, särkylääkkeillä ja erilaisilla kipuvoiteilla ENNEN kuin menin lääkäriin, niin ranteen toipuminen täysin käyttökuntoiseksi kesti puolisen vuotta, ennen kuin pystyin punnertamaan yhtään irvistämättä. Plussana tuosta oli tietenkin se, että kun ranne oli jo lähtenyt muutenkin luutumaan, niin mun ei tarvinnut pitää kipsiä kuin kaksi viikkoa!

Tällä kertaa kaikesta edellisestä viisastuneena olin siis kärppänä päivityksen röntgenissä kello kahdeksan lauantaiaamuna saadakseeni vain kuulla sen, että ei siellä mikään ollut murtunut. Edes lähelläkään. Olisin voinut nukkua pitkään! Kipu ranteessa tuntui samanlaiselta kuin murtuneena, mutta olennaista oli kai sitten turvotus - sitä ei tällä kertaa ollut, kun taas murtunut ranne pullistui pallokalaksi pienestäkin rasituksesta.

Käsi on nyt kuitenkin jo viikonlopunkin jälkeen yllättävän hyvä, vaikken sille tietenkään ole yhtään painoa laskenut. Kiertoliikkeet sattuvat. Hoidoksi sain vain Voltaren Fortea ja vähän jotain tukisidettä, mutta olen todennut, että on vaan parempi, kun yrittää käyttää kättä mahdollisimman normaalisti. (Tosin en saa esim. kotiovea avaimella auki, pikkujuttu, kuka nyt kotiinsa haluaisikaan.)

Yllättävää on tietenkin se, että heti kun ei voi, niin on sellainen yllättävä halu seistä käsillään ja punnertaa ja tehdä kaikkea mahdollista! Samalla sitä tulee ihmeteltyä, että miten onnettoman avuton on pelkkä vasen käsi. Mutta näillä mennään nyt.

Mistä sä unelmoit?

Keräsin pianon päältä viikon takaisia syntymäpäiväkorttejani kasaan, ja katse osui äidiltäni tulleeseen korttiin, jossa lukee lainaus: "Sä et usko mua nyt, mutta lupaan sen, vielä unelmoi myös nelikymppinen." Piti istua hetkeksi oikein miettimään.

Vauvakirjassa on lukenut, että pienenä tyttönä halusin isona olla  siivooja tai kodinhoitaja! En tiennyt mitään upeampaa, kuin tiskaaminen! Jotenkin olen ihan hiton tyytyväinen siihen, että nuo lapsuuden unelmat jäivät. Katsoo vaan tuota tiskipöytää, että jos tiskikoneen tyhjennyskin on jo suuri ammatillinen haaste, niin... 

-Lukiossa istuin pitkää matikkaa ja fysiikkaa hampaat irvessä sen vuoksi, että halusin lentäjäksi. Samalla kaikki sanoivat, että minusta pitäisi tulla kirjailija. Lentäjän haaveet ehkä lopulta karisivat siihen, kun tajusin, että mitä kaikkea pääsykokeissa tarvitsisi osata, ja toisaalta kun on parit todella pahat turbulenssimatkat huutanut kauhusta neljä tuntia, niin olen ihan tyytyväinen, ettei sitä tarvitse tehdä joka päivä. Kirjailijana oleminen on taas varmaan tosi jees, jos olet J.K.Rowling tai joku muu, mutta sen verran rahan perään minäkin olen, että saisi paukuttaa jonkin aikaa, ennen kuin pääsisi edes hyville rahoille. Tai muutoin huorata julkisuudessa urakalla ja markkinoida etukäteen olematonta kirjaansa. Sitä paitsi mun persus ei kestä niin pitkää istumista, kuin mitä kirjailijalta vaaditaan. 

Jo Nesbo: Kukkulan kuningas

- Viimeisen kymmenen vuoden aikana minulla on ollut kaksi selkeää juttua, mitä haluaisin tehdä: kirjoittaa stand-uppia ja viisikymppisenä minulla pitäisi olla oma ravintola. Kirjoittamishomma ei ole ihan kuopattu (tosin koomikko puuttuu), mutta vaikka televisio on täynnä kaikenlaista ruokaohjelmaa, joka saa paatuneimmankin veden pohjaankeittäjän haaveilemaan omasta ravintolasta, niin olen käsittänyt sen, että pelkkä rakkaus ruokaan ja ruuanlaittoon, saati hyvä ruoka ei vaan riitä, vaan ravintolan pitokin on ihan tiukkaa bisnestä.

 

- Viimeisen viiden vuoden aikana haaveet ovat liittyneet enemmän urheiluun. Halusin ensin tulla hyväksi roller derbyn pelaajaksi, mutta olen jo aikapäiviä sitten todennut sen, että vaikka olen treenannut todella paljon jossakin vaiheessa, niin tiettyyn pisteeseen asti voi olla hyvä treenaamalla, mutta tietystä pisteestä eteenpäin pitää olla myös joko taustaa (urheilussa) ja lahjakkuutta. Niin, ja, viime aikoina olen treenannut hieman vasurilla (näin oikeakätisenä), koska en ole pitkään aikaan saanut siitä enää mitään. Tavallaan käyn siis treeneissä enemmän velvollisuudentunnosta kuin omasta halusta. On hyvin todennäköistä, että lopetan kokonaan kolmen vuoden vuosipäivään, ellen jostakin saa jotakin älytöntä boostia. Naisurheilu vaatii myös hieman ruskeaa kieltä ja nopeaa puukkokättä, ja kumpaakaan niistä minulla ei ole. Nykyisin haaveilen siitä, että osaisin seistä ja kävellä käsilläni, tai vetää enemmän kuin neljä leukaa. Mitään deadlineä minulla ei noille suorituksille ole, neljän leuan vetäminenkin kuitenkin vei (taas tosin vasurilla) treeniä vuoden verran, mutta ehkäpä siihen mennessä, kunnes keksin uutta haluttavaa.

- Tunnistan kyllä omissakin haaveissani ja unelmoinneissani paljon tuollaista trendijuttuja, ja ehkä jopa - kamalaa - markkinointityyppien saavutuksia. Esimerkiksi joku urheilu ja kovaa treenaaminen, fitness ovat olleet pinnalla nyt jonkin aikaa. Jokainen haluaa jättää normaalin tylsän työnsä, ja alkaa personal traineriksi. Ehkä minäkin? Mutta ehkä tässäkin maassa on vaan tietty määrä personal trainereitä, kelle riittää työtä. Toisaalta tuntuu hassulle, että samaan aikaan kun läskiä on enemmän kuin koskaan, niin toinen puoli ihmisiä on sitten ihan se ääripää. Haluaisin löytää sen oman keskitieni ja omat mittarini urheilusuoritusten mittaamiseen ja menestymiseen. Vaikka sitten päästä ensimmäisenä maaliin jokaisessa spinningissä, mutta toisaalta - mähän pääsen jo!    

- Mistä en ole koskaan haaveillut? En koskaan halunnut kasvaa isoksi, tai aikuiseksi, halusin kuolla nuorena. En koskaan ehtinyt haluta lapsia. En edelleenkään ole koskaan halunnut naimisiin. 

Moniin asioihin vaan kasvaa. Tai hyväksyy. Että tätä en halunnut koskaan, mutta nyt minulla on tätä ja haluan tätä. Eikä kenenkään, joka on vapaa, ole lopulta pakko tehdä mitään. Paitsi kuolla ja maksaa veroja, voi perkele. Tietenkin lasten ollessa pieniä olisit vaikka valmis kuolemaan heidän puolestaan, luopumaan unelmistasi. Se ei vieläkään ole muuttunut, tekisin molemmat minä tahansa päivänä, mutta lasten kasvaessa isommaksi muistaa taas välillä olla oma itsensäkin. Huomata, että ne pärjää kyllä. Huomata myös unelmoivansa lasten puolesta. (Tätä kirjoittaessa tulee vähän paha mieli siitä, että olen sellainen mulkku äidilleni edelleenkin, en jaksa aina vastata hänen puheluihinsa tai muutenkaan ole kovin mukava. Murahtelen hänelle edelleen yksisanaisia vastauksia niin kuin pahainen teini. Mutta ehkä kaikkea ei siltikään vaan voi loputtomasti oikeuttaa sillä, että sattuu olemaan jonkun äiti.) 

Haluaminen ja haaveilu, unelmointi - ne ovat vahvoja olotiloja. Kun saavuttaa tavoitteensa, niin tulee pitkäksi aikaa tyhjä olo. Ja tyhjä olohan on aina epätyydyttävä. Maallisen mammonan haluamisen suhteen viimeisen vuoden aikana olen uudistanut kaikki karseat perintöhuonekalut ihan bräniköihin tai sellaisiin, joita minä haluan, ja sadan neliön asuntoon ei vaan voi mahtua enempää. Haluan, että kotini on sellainen ah-niin-muodikkaan kestävän kehityksen koti, jossa kaikkea ei tarvitse uudistaa uusimman Ikean kuvaston saapuessa. Että olisi ajatonta. Että olisi laadukasta, ja että kotini olisi minun kotini, mutta etten olisi kuitenkaan upottanut siihen järjettömiä rahasummia. Vaikken kirppisihminen olekaan, niin olen ostanut myös käytettynä laadukasta, ajan hammasta kestävää tavaraa, mutta kaikki kuitenkin sellaista, mitä tarvitsee - ei mitään turhaa. Mutta tavallaan tuntuu hassulle, kun nyt on kaikki niin kuin pitää. Kun mikään ei sinällään repsota. Pitää suunnata katsettaan muihin juttuihin, uusiin projekteihin, omaan itseensä. Kehittää itseään. Ilmoittauduin venäjän tunneille. 

 

Tässä suuressa tyyneydessä toiveeni ovat hyvin pieniä. Jotkut asiat, kuten kaukokaipuu (matkustaminen) ja veden äärellä oleminen ovat asioita, jotka eivät ole kadonneet vuosienkaan myötä.  En ole missään tapauksessa vaatimaton tai tavallinen. Unelmani ovar kuitenkin saavutettavia, realistisia, hallittavia. 

Niin ja sitten unelmoin susta. ;) Piirrä minulle lammas. 

Takki auki ja lääkitykset kohdillaan

Tämä viikko tähän mennessä (torstaikeskipäivä) on ollut jotenkin hirvittävän tasapainoinen, olen elänyt ihan niin kuin oikeat ihmiset. (Että oikein kolmena päivänä! Tästä varmaan saa oikein palkinnon!!! :D)  Olen tehnyt aamupalaa alaikäisille kämppiksilleni, ehtinyt siivoilla työpäivän aikana, ja vaikka toki teen muutenkin hyvää ruokaa itse, niin olen panostanut ruuanlaittoon, pilkkonut ja silponnut kuin master chef. Olen ehtinyt myös treenaamaan niinä aikoina kun suunnittelin.

Salitreenissä mulla on meneillään on nyt sellainen vaihe, että teen suuremmilla (huomattavasti) painoilla kuin aiemmin. Eipä tule suotta turattuakaan siellä puolta tuntia kauempaa, aiemmin monesti meni se 45 minuuttia tai tunti. Tulee sitä paitsi megakipeäksi paljon pienemmällä vaivalla. Vielä jotakin sellaista (aikuisuuden mukanaan tuomaa?) ominaisuutta kaipaisin itseeni, että minulla olisi joka kerta mukanani täysin varusteltu treenilaukku, ja myös tyyppi (mä), joka sitä ylläpitäisi, niin että kun päätänkin käydä ex tempore saunassa treenin jälkeen, niin sieltä laukusta löytyy se pyyhe, enkä joudu kuivaamaan itseäni ravistelemalla ja viimeistelemään käsipapereilla ja hikisillä sukilla (ne taitavat olla ainoat, jotka edes imevät mitään).

Vaikka ehkä itsekin jossain vaiheessa kuuluin ihmisryhmään, joka ei sen suuremmin perustanut oikeista vehkeistä (saati salitreenaamisesta), niin kyllä kunnon välineillä se on paljon mielekkäämpää. Itselläni on varmastikin ainakin treenihousut joka päivälle, ehkä useammatkin, riippuen siitä, että menenkö spinningiin, ovatko säärikarvat ajeltuja, onko tiedossa hikiset treenit - you name it. Ja tuskin edellisen illan pökät ovat aamulla puhtaat ja kuivat (vaikka ne siellä hikeentyykin, niin päälle laitettavat treenivaatteet pitää aina olla puhtaat). Viimeiset puoli vuotta olen kärvistellyt vaaleanpunaisilla treenikengillä, mutta koska sieluni on kuitenkin musta, ja pidän tummista treenivaatteista, ja harrastan kai jonkinlaista värikoodausta, niin välillä vain menee fiilis siitä, että tällä hetkellä kaupoissa on tarjolla vain erilaisia pinkkejä ja neonvärejä, joista en pidä yhtään. Treenikenkiä en mennyt uusimaan, koska ne ovat ihan hyvät vielä väristään huolimatta, mutta työllä ja tuskalla löysin vihdoin M U S T A T juoksukengät. Ja jotenkin ne ovat olleet nyt niin hyvät, että illalla kävin oikein tohkeissani nukkumaan, toivotin mielessäni hyvää yötä juoksukengille ja ajattelin, että jee, huomenna pääsen juoksemaan.

Tämä varsinkin siitä syystä, että jos en ole muistanut kertoa, niin mä en juokse. Vihaan juoksemista. Mutta nyt olen silti päättänyt kohdata juoksemisen kuin pahimman viholliseni, ja selvittää, mitä juoksemisella on mua vastaan.

X0 is the new ... ?

Parisen viikkoa on takana auvoisaa yhdessäoloa uuden vauvan, eli tuon Xperian Z1:n kanssa, ja ihan hyvin ollaan tultu toimeen. Tosiaankaan push-viestit eivät tule näkyviin siihen keskelle näyttöä niin kuin pelkäsin (ja iPhonessa ne tulee :( ), vaan yläreunaan, joten nyt olen ainakin joutunut luopumaan siitä ylellisyydestä, että näkisin saman tien, mitä viesti koskee, ja tarvitseeko mun edes avata kännykkää. Reagointi on ihan ok, vaikkei näyttö siltikään ole samantuntuinen kuin iPhonessa, ja esimerkiksi mun  - hahaa - Tinderin selaaminen on joskus raivokasta täpyttämistä, kun profiilit eivät saamari soikoon aukea helposti tarkempaa tarkastelua varten! ;) Mutta näillä eletään. Jotenkin kyllä kaipaan edelleen --- mutta onhan se kuitenkin ihan mahtavaa, kun akku kestää niin kuin pitääkin.

Ja juu, automaattinen tekstinsyöttö ei ole vielä oppinut mun tavoille, tai mä sen, mutta pikkuhiljaa. Kun kirjoitan kuitenkin viestejä neljällä eri kielellä, niin hankalaahan se on arvata, että mitä tarkoitan. Parhaimmat vahingossa vilahtaneet tekstit ovat MOPOILIJA! kun yritin kirjoittaa ihan vain "moi", ja a-artikkeli jostain syystä korvautuu monesti sanalla "anteeksi". Ja monesti olen ehtinyt kirjoitella viestiä pitkän pätkän, ennen kuin tulee oikeastaan luettua, että mitä kirjoitinkaan.

---
Täyttelin tuossa pyöreitäkin männä viikolla, varmaan näillä kilometreillä ei ole vaikea arvata, että millainen pyöreä oli kyseessä. Hommasin itselleni taas töiden vuoksi kunnon pääjumin ja sellaisen olon, että naama tipahtaa näppikselle saman tien. Sunnuntaista painoin töitä yötä päivää ja keskiviikkoiltana sain kaikki työt lähtemään. Hetken kävin taistelua, että onko ihan vain ok mennä nukkumaan raskaan X0-synttäripäivän (joka oli siis keskiviikko) jälkeen, mutta ystävä tietenkin raahasi minut skumpalle (pulloja tuli sitten tyhjennettyä kolme, herranjestas), ja samalla viikolla olin sitten vielä perjantaina kuuntelmassa jazzia, koska sillä hetkellä se vaikutti hyvälle idealle... ja lauantaina luonani olin hyvin exclusive joukko hyvin tarkasti valikoituja ystäviä syömässä ja juomassa, koska en vain jaksanut säätää liikaa mitään.

Näin X0-vuotiaana olisi kai ihan hyvä sauma tehdä joitakin suuria päätöksiä ja muutoksia elämäänsä, mutta tällä hetkellä intohimo sellaiseen puuttuu. Voisi kirjoittaa vaikka hienoa blogia, mutta tämä nyt sattuu olemaan ihan juuri sitä, mitä mun päässäni milloinkin liikkuu. Ei paljoa. Jos yrittäisin sitä vaikka ympätä jonkun aiheen ympärille, niin varmaan alkaisin inhota sitä aihetta. Matkablogia pidin joskus, mutta sekään ei enää kiinnosta, kun ei tiedä, että tuleeko kirjoitettua enemmän omaksi ilokseen vai matkustettua blogin vuoksi. Nyt aiheena on sitten vain minä.

---
Miesten suhteen - ehkä siinä olisikin sellainen suurien muutosten paikka. Edelleen samat tyypit jaksavat roikkua. Sellaisia wanna-be-fuck-budeja (en siis harrasta sellaista), ja wanna-be-joitain, jotka eivät itsekään tiedä mitä haluavat, mutta se on tuskin minä, ja minä en heitä herranjestas halua. Lähinnä tämä kokonaisongelma on kuitenkin ihan vain virtuaalinen, eli tämä yleinen mitäkuuluukukkuluuruu-viestittely on se juttu, jota inhoan, ja jolle haluaisin lopun.

Olen myös ihan kahden viikon sisään nähnyt kahta exää ihan tarkoituksella, suunnitellusti - en tiedä miksi. Kai koska - lopulta - niin uskomatonta kuin se onkin, niin kaiken sen paskan pinnalle jäävät ne hyvät asiat, ja voit istua vastatusten ja olla oikeasti tuntematta mitään, paitsi ehkä jotain uskomatonta zen-tyyneyttä, ja jutella niin kuin ystävät, jotka tunsivat joinakin päivinä menneisyydessä toisensa todella hyvin.

Niin ja vaikka se olen minä, joka varmasti on joskus sanonut, että en halua nähdä enää ikinä, vihaan ja oksettaa pelkkä ajatuskin, niin kai sitä pitää vaan antaa oman itsensä kasvaa. Halusin nähdä, kun tilaisuus tuli, mutta tuntui ihan älyttömän hyvälle päästä pois, ja tällä hetkellä ajattelen vaan, että ehkä parempi vaan olla tietämättä.

Ettei vaan ala vituttaa.

Virtuaaliset päiväkahviturinat

Mun puhelin ei ole vielä tullut!!!! Ajattelin jo, että se olisi eilen... mutta eilen tuli vasta ilmoitus, että se on lähetetty. Inhoan tuota mun vara-Samsungia niin paljon, että sitä ei oikein kiinnosta edes räplätäkään. 

Mua jotenkin hetkellisesti huvitti eilen tekniikkaepisodi: äitini oli käymässä Ikeassa, ja kysyi, että tarvitsenko sieltä jotain. Olen ollut aina ylpeä siitä, että tässä huushollissa ei ole yhtään mitään Ikeaa, koska jumankekka vastustan syvästi sitä kaikkea hemmetin kokoamista. Ja sitä, että kaikki kodit ovat toistensa (vaaleita) kopioita. Mutta kun nyt sattui olemaan siellä ja olin melkein itsekin lähdössä ostamaan yhtä kattolamppua, joka yhdestä huoneesta puuttui edelleen yli vuoden asumisen jälkeen tässä uudessa asunnossa, niin menköön - joo, joku kattolamppu. Tsekkasin sitten nopeasti nettisivujen lampputarjonnan, mutta en jaksanut [osannut] kirjoitella viestiä vara-Samsullani, niin sanoin, että ota nyt joku vaan. Mutsi sitten lähetteli älypuhelimellaan kuvaviestejä WhatsAppin kautta, että mikä olisi sopiva. Tavallaan vaikka hän on "vasta" vähän päälle 60-vuotias, niin sitä aina ajattelee, että tietyn iän jälkeen pitäisi vain olla ihan tampio tekniikan kanssa. Mutta ei mun äitini. Hän lähettelee sähköposteja, liitetiedostoja, skannailee, tulostaa ja surffaa netissä ihan kuin kaikki muutkin - isäni sen sijaan, joka on ollut koko ikänsä töissä teknisellä alalla, tuskin osaa lähettää edes sähköpostia (ainakaan hän ei ole sellaista koskaan lähettänyt). Toisaalta taas kyllä mun mummollakin, joka on nyt jo sen verran reilusti yli 90-vuotias, että ikä taitaa pyöristyä lähemmäs sataan, on kännykkä ainoana puhelimena. 

Itsekin piti pitkästä aikaa lähettää mitään postissa. Olen ihan rakastunut Itellan - rakas Posti tule pian takaisin -  yrityksille tarkoitettuun Verkosto-palveluun. Siellä voi tulostaa mm. suoraan pakettikortit ja  mikä parasta - tilata noudon paketilleen. Mun paketin kuljetus maksaisi jonkun reilun kolmisen euroa, joka tietty voi  tuntua isolle, mutta jos on muutakin tekemistä kuin raahata paketteja postiin, niin se on aika pieni summa. En nyt tilannut kuljetusta kuitenkaan, paketti menee kätevästi samalla pakettiautomaattiin, kun menen keskustaan. Käytän tuota palvelua enemmän siihen, että lähetän laskut asiakkaille sen kautta. Siis jopa paperiset laskut... siellä ne tulostuvat jossakin virtuaalitodellisuudessa ja ihana valkoinen kirjekuori tupsahtaa asiakkaan postilaatikkoon. Tämä on jotain sellaista, mistä pikkublondi saattoi vain pienenä tyttönä unelmoida, kun harrastin kirjeenvaihtoa melko suuressa mittakaavassa ja joskus laiskuuden iskiessä jouduin lahjomaan pikkuveljeäni, että hän veisi kirjeet postiin puolestani. 

Mutta samalla tietty tuli taas todettua tämä asia, että kun tarvitsee niin todella harvoin tulostaa mitään, niin pidän tulostinta jossakin kaapin perällä pois tukkimasta turhaan pöytäpintoja. No, nyt kun tulee tällainen tilanne, että pitäisi jotain tulostaa, niin kaiva se, virittele ja huomaa sitten, että yksi piuha puuttuu. Kun löydät sen vihdoin myllättyäsi koko asunnon, niin sitten ei ole mustetta, vaikka tai ainakin tulee koko ajan herjaa, että vaihda kasetti. Vitun vittu. Suoritin kyllä ongelmanratkaisun niin, että kipitin tässä lähellä olevaan kirjastoon (alle puoli kilsaa), tulostin sieltä koneelta ja maksoin 30 senttiä. Paljon helpompaa. Toimii erinomaisesti tällaiseen vähäiseen tulostustarpeeseen. Voisin tuon helvetinkoneen heittääkin menemään! 

Ennen käytin tuota tulostinta kuittien skannaamiseen arkistoihin (kun nuo kuittien tekstit tuppaavat haalistumaan ja katoamaan, nimimerkillä "Monta laatikollista pieniä valkoisia lappuja"), mutta itse asiassa paljon nopeampi tapa on ollut ottaa kännykällä kuva tarvittavista kuiteista. Ainakin iPhonen kameralla pienikin kuitti on selkeästi luettavissa ja samaan kuvaan olen saanut mahtumaan useamman. 

Olin eilen myös pitkästä aikaa taas crosstraining-treenissä. Paikka oli kesälomalla heinäkuun, ja tässä elokuun alussa olin jotenkin vielä niin intensiivisesti omissa salitreeneissä, etten ehtinyt tuupata crossia mihinkään väliin. Tehtiin parin kanssa (vittu että vihaan kaikkia pari-juttuja, en minä mene mihinkään ryhmäliikuntaan sen vuoksi, että toisin sinne myös mukanani aina oman parin. Onneksi tällä kertaa pariksi löytyi toinen, tasoiseni nainen melko kivuttomasti) aina yhtä kolmen liikkeen settiä 7 minsaa ja sitten siirryttiin seuraavaan, eli 7 min + 7 min + 7 min. Ja jokaisella "patterilla" siis kolme eri liikettä, joista tehtiin 3-5 toistoa. Katsoin alussa, että eihän tää ole paha, mutta kyllä kolmannella patterilla mulla oli jo keuhkot ihan pihalla (vähän niin kuin juokset tai hiihdät kovaa pakkasella) ja boksihypyissä (taas kerran) veri lähti pakenemaan päästä, tuntui, kun päähän olisi isketty kypärä, joka alkaa kasvaa sivuilta ja peittää silmät --- olin kyllä taas niin lähellä pyörtymistä että morjens. 

Noin kahden vuoden crossin epäsäännöllisen harjoittelun tuloksena saan jopa varpaat tankoon (toes to bar) ja saan tehtyä 3-4 leuanvetoa, mutta sen jälkeen ei ole mitään toivoakaan. (Osaan mä muitakin temppuja tietty ;) ) Eilen tulikin mietittyä sitä, että kyllä enemmän leuanvetoja saadakseni mun pitäisi välistä ehkä pudottaa painoakin. Koska eihän nyt erkkikään jaksa nostaa tällaista kilomäärää kovin montaa kertaa! 

Semmoisia ajatuksia tähän väliin. Nyt jatkan töitä, moro! :) 

iPhonesta luopumisen kriiseilyä

Vannoutunut Nokia-fani muuttui iloiseksi iPhonen-omistajaksi noin nelisen vuotta sitten. Ensimmäiseni oli iPhone 4, josta minulla ei ole ollut mitään huonoa sanottavaa. Puhelin on ollut kaikkein kestävin matkapuhelimeni since 1995 (vaikka se ensimmäinen taisikin olla sellainen karmea NMT-Mobira), sillä nelkku putosi kerran yöksi vesilasiin jo alkuaikoina, ja ilman mitään erityistoimenpiteitä se toimi edelleen kuin unelma. Tuossa puolisen vuotta sitten nelkku kuitenkin veti näytön pimeäksi yhtäkkiä, oli päällä ja soi, mutta siinä kaikki, joten kuvittelin sen joutuneen tiensä päähän (ja tähän mennessä oon vaan jotenkin ollut huono viemään mitään huoltoon), ja ostin sitten 4S:n (lähinnä, koska nelosia ei ollut enää saatavilla). NAK oli kuitenkin jossakin vaiheessa vahingossa laittanut lataukseen vanhemman puhelimeni, joka olikin sitten yhtäkkiä lähtenyt käyntiin, toimii kuin unelma nykyisinkin, ja on ollut jopa parempi kuin tuo nyt käytössäni ollut 4S.

Nyt ässä on huollossa oltuaan käytössä vain puoli vuotta, ja joka tapauksessa olen koko sen käyttöajan tuskaillut sen huonoa akun kestävyyttä. 4S:n akku ei kestä edes puolikasta päivää  - montako kertaa olen ollut perjantai-illan treeneistä tullessani öisellä rautatieasemalla, akku loppu, viimeinen bussi mennyt ja taksitolpalla ei ole ainuttakaan taksia. Siinä ei ole auttanut muu kuin kävellä vielä viimeiset 4,5 km kotiin tai lompsia reilu kilometri keskustan päätolpalle, ja toivoa, että siellä olisi takseja. Tai yrittänyt sopia tien päällä jotakin tapaamista kaverin kanssa, ja lopulta koko homma pissii siihen, että mulla ei ole enää kelloa (nykyisin kyllä rannekello kovassa käytössä tästä syystä) eikä puhelinta infota liikkeistäni tai aikatauluistani.

Käsittääkseni akkukin menee takuuseen, jos se ei kestä jotakin tiettyä aikaa vielä takuuajan sisällä, mutta tietty mulla on - lähinnä työni vuoksi - kaikki kilkkeet päällä koko ajan. Ja välillä olen niitä sammutellut akkua säästääkseni, mutta eihän se niin toimi - sitä vartenhan mä ko. puhelimen alunperinkin ostin, ettei tarvitse olla koko aikaa läppärin äärellä päivystämässä meiliä, vaan ilmoitukset tulevat koko ajan kännykälle, josta pystyn niihin myös vaivattomasti vastaamaan. (Ja juu, monesti mun ei tarvitse saada yhtään mitään tietoa yhtään mihinkään, sellaisia päiviä sanotaan lomapäiviksi, jolloin kännykkä voi ihan rauhassa olla vaikka sohvan tyynyjen välissä.)
  

Tässä varapuhelimena mulla on ollut käytössä joku NAK:n melko uudehko Samsung Trend jotainjotainjotain, ja ei voi kyllä muuta kuin ihmetellä, että miksi tuollaista puhelinta on edes pitänyt tehdä. Periaatteessa älypuhelimena se soveltuisi ihan pelkästään soittamiseen ja tekstiviestien lähettämiseen, ellei se jumahtelisi jopa sellaisessa toiminnossaan. Auta armias, kun erehdyt lataamaan siihen kaikki niistä vähistä appseistä, mitä käytän (Insta, Kik, WhatsApp, Facebook + messenger) --- voit vaan tyytyä lähinnä katsomaan jumittavaa näyttöä. Samalla - vaikka Android on työn kautta tuttu käyttis, niin käytännössä sitä on tullut räplättyä ihan omin pikku kätösin melko vähän, vaikka molemmilla alaikäisillä kämppiksillänikin on Android-käyttöisiä laitteita. En löydä mitään toimintoja ja kaikki on vaan jotenkin älyttömän hankalaa. Ja niin, se tekstiviestien kirjoittaminen on ollut ihan onnetonta tuolla, olen soitellut ties kenelle vahingossa, olen tykännyt Facebookissa "mummo kuoli"-tyylisistä viesteistä vahingossa - ja kaikki mahdollinen damage, mikä puhelimella on aiheutettavissa, niin olen tehnyt sen. 

Tilasin tänään sitten Sony Xperia Z1:n Gigantin verkkokaupasta. (4S menee joko myyntiin tai sitten VAK:n käyttöön.) Näistä Z1:stä ja Z2:sta on ollut paljon puhetta niiden hyvästä akun kestosta (Gigantin verkkosivun speksien mukaan Z1:llä tällaiset:

Akunkesto (mAh) 2 300
Puheaika (h) 10,00
Valmiusaika (h) 670,00
Puheaika 3G (tuntia) 18,00
Valmiusaika 3G (tuntia) 600,00

Kun taas vertaa tuohon mun 4S:ään (eikähän nämä tuntimäärät ole kyllä koskaan ainakaan omassa yksilössäni pitäneet paikkaansa...) :

Puheaika (h) 14,00
Valmiusaika (h) 200,00
Puheaika 3G (tuntia) 8,00
Valmiusaika 3G (tuntia) 200,00

Paikallisessa myymälässä tuota mallia ei ollut ollenkaan, vaikka olin tämän päivän pyhittänyt sille ajatukselle, että uuden vauvan voisin sieltä noutaa tänään. Tsekkailin Z1:n ja Z2:n eroja pitkään, ja itselleni suurin ero näyttää olevan hinnassa (395€/585€)- monet Z2:ssa olevista hintaa tuovista ominaisuuksista ovat sellaisia, joista en niin perusta - en ole mikään video- tai kuvakuvaaja, joten en niitä osaa arvostaa (joku 4k hypersupermega-videokuvaus) --- Z1:n näyttö on jo ennestään iso (4,3"), joten Z2:n vielä suurempi (5,3") olisi jo mun makuuni liian iso.  Pääsin räpläämään hieman Z1:stä kaverillani, mutta silloin en vielä osannut kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, joita nyt olen ihmetellyt. Z2:ssa saattoi olla ihan himpan parempi akun kestävyys vielä ja jotakin muuta kilkettä, mutta ei tosiaan sitten enää mitään sellaista, millä itselleni olisi ollut merkitystä. No, vedenkestäviä ovat molemmat mallit, joten tätä puhelinta voi sitten uitella vesilasissa rauhassa.

On tosi harmi kyllä, että missään kännyköitä myyvissä liikkeissä niitä kännyköitä ei juurikaan pääse hiplaamaan sillä tavalla oikeassa, kunnollisessa käytössä, että - ja tämä on yksi niistä ominaisuuksista, joka on mulle tärkeä - että kun kuitenkin kirjoitan kännykällä tosi paljon - sähköpostia, viestejä, niin että liike pysyy mukana. Ettei se laahaa perässä. Etten joudu hidastamaan tai odottelemaan. Sellainen sen kosketusnäytön tuntu yhdistettynä siihen, että miten se reagoi, on tärkeitä juttuja mulle. Vähän niin kuin läppäreissäkin -  miten näppis soljuu sormieni alla. Jos kattoo vaan pornoa koneelta päivät pitkät, niin varmaan on ihan sama, vaikka näppistä joutuisi hakkamaan vasaralla, mutta jos tuo visuaalinen puoli on sivuosassa ja pitää suoltaa tuhansia merkkejä päivässä, niin kyllä se on vaan tärkeä ominaisuus tuo näppäimistön "tuntu". (Niistä ei taida vaan olla mitään standardi-luokitusta "feels like heaven under your fingers" ;) )  

Noista Xperian Z1/Z2:sta on nyt vaan pitänyt katsella YouTube-videoita ja lukea kymmeniä arvosteluita, jotta olen pystynyt edes jotenkin päättelemään, että onko Z1 millainen verrattuna iPhoneen (lähinnä arvosteluissa on ollut Z1 verrattuna iPhone 5S:ään). Tietty kaikilla tuollaisilla keskustelu/kommentointi/arvostelusivuilla tuntuu olevan ne vakkari-negistelijäsedät, joilla ei ole todellisesti minkäänlaista osaamista tai tajua (ja jotka ei ehkä parhaimmassa tapauksessa ole edes nähneet ko. puhelinta kuin päiväunissaan), joten lopulta ei auta muu kuin kokeilla vaan itse. Yleisesti puhelin vaikuttaa ihan hyvälle, ja tosiaan emmä tuosta iPhonen uusimmistakaan malleista ole enää ollut jyvällä, että mitä kaikkea siinä on tarjolla, kun ei vaan ole ollut tarvetta millekään erityisominaisuuksille ja kun sitä hintalappuakaan ei voi siinä pitää kiinni koko aikaa pitääkseen kallista puhelinta pullistelun aiheena.

Ehkä eniten on arveluttanut siirtyminen kokonaan erilaiseen käyttöjärjestelmään. Pidän tuosta iOSin eleettömyydestä ja helppo/nopeakäyttöisyydestä. Ehkä se on aika pitkälti tottumiskysymyskin. Saas nähdä. Nuo Androidin eri käyttöjärjestelmätkin piti lukea läpi tarkasti, mitä eroa on milläkin, tässä kyseisessä yksilössä on Jelly Bean. Tsiisus. Kai puhelimen voi vaihtaa (takaisin iPhoneen), jos se on vaan ihan perseestä?

Semmoisen hankinnan siis tein ja odotan kovasti, että pääsen testaamaan, käyttämään, toivottavasti myös tottumaan ja ennen kaikkea pärjäämään akun kanssa. (Niin ja no, okei, vähän kiinnostaisi hommata myös tuo Sonyn älykello tai Smartband, sellainen rannekello tai ranneke, joka ilmoittaa viesteistä ja muista häppeningeistä virtuaalimaailmassa. Vähän niin kuin Ritari Ässälle. Puhua siihen kelloon ei kuitenkaan voi. (Vielä?)  Mutta katsotaan nyt ensin, että onko puhelimesta kaluksi.)

Some-ärsytysten top 7

Kiellän sinua lukemasta tätä, jos et tunne minua ja/tai olet muuten vähän tyhmä tai et vain ymmärrä.

1. Ensinnäkin vihaan sanaa some. Siinä on jokin todella juntahtava viba.

2. Suurin ärsytys kaikista. Hieman taustaa ensin. Tapasin yhden pojan (7 v nuorempi niin sanotaan nyt pojaksi) 6 vuotta sitten, ja meillä olisi voinut olla viritelmiä, mutta seurustelin tuolloin ja satuin myös olemaan myös rakastunut, mutta olimme kavereita ja joskus hengailimme yhdessä.

Sittemmin minä erosin, hän meni naimisiin ja erosi, ja muutti tänä vuonna takaisin samalle paikkakunnalle. Koska siis olimme ja olemme molemmat sinkkuja, niin ehkä mahdollisesti saattoi jossakin taustalla olla ajatus, että mitä jos. Hän pyysi minua Facebookissa ystäväkseen, ja kävimme kahvilla ja tapasimme pari kertaa ihan epäseksuaalisissa merkeissä. Mutta muutaman vuoden erossa olo oli vienyt meitä ihan erilleen ja ilmeisesti avioliitto oli hänestä imenyt kaiken ilon, sillä hän oli hiljainen, puhumaton ja iloton. Jos joku haluaa olla sellainen, niin olkoon, kunhan pysyy ihan vitun kaukana musta. Tyyppi siis nököttää hiljaa pieni hymy huulillaan ja varmaan laukeilee pöksyihinsä pelkästä mun  läsnäolosta. Jota minä yritän edes jotenkin meluistaa lirkuttelemalla jotakin tyhjänpäiväisyyksiä. (Muistutti lämpimästi entisestä best friend pakotettuna -ystävästäni, joka tunki meille lähes joka päivä, vaikkei hänellä koskaan ollut sanaakaan sanottavana minulle.)

Muutaman tapaamiskerran jälkeen siis totesin, että mielummin jään kotiin viiltelemään ranteita auki kuin vietän aikaa hänen kanssaan. Noh. Hänellä on myöskin tapana laittaa J O K A  I L T A Facebookin tsättiin viestiä ehkä noin yhdeksän jälkeen, että mitä kuuluu. Itsellänihän kaikki FB-kilkahdukset tulevat aina iPhonen näytölle, joten saan viestit aina samantien, jos haluan saada. Aluksi vastailin niihin, mutta totesin pian, että nämä olivat yhtä tyhjiä kuin minun sirkutteluni hänen seurassaaan. Hän ei juuri mitään vastaillut ikinä tai kysynyt mitään, mikä olisi johtanut mihinkään keskusteluun. Lopulta lopetin vastaamisen kokonaan, ja koska push-viestinä tuleva viesti ei näy hänelle, että olisin viestin saanut, niin lopulta en enää edes "lukenut" viestejä. Sitä paitsi - tällaisille päivätuttavuuksille pitäisi kyllä riittää ihan minun - lähes päivittäiset - tilapäivitykseni siitä, että mitä kuuluu, koska se on juuri sopivan pinnallista. Ja juuri sen verran, kuin hänen täytyy tietää.

Kuva. Avasin nyt varta vasten hänen viestiketjunsa ihan blogiani varten, että sain hieman todistetta ja kuvituskuvaa. Toivottavasti tajuat arvostaa.

Lisäksi hän laittaa joka viikonloppu perjantaisin ja lauantaisin, että olenko radalla. Kerran tuossa satuinkin juuri hullunhauskan tilapäivityksen laittaman "radalta" ja hän laittaa saman tien viestin, että "onko hauskaa". Kun seuraavana päivänä valittelin krapulaani, niin hän laittoi yksityisviestin, että "onko krapula".

Saako nyt juosta seinään?

3. #Instahuoraus.  #Jokaiseen  #sanaan  #hastagin #laittaminen  #on  #varmaan  #hyödyllistä,  #jos # kirjoitat  #kaupallista #blogia (nyt enää enää jaksa hästägätä), ja haluat vaikkapa kiinnostaa mainostajia, muutenhan se on kai vain seuraajien kerjäämistä. Miksi sitten haluan, että jos en ole kukaan, niin kuka tahansa seuraisi mua? (Miksi kirjoitan blogia, niin.) Sitä paitsi lukeminen on ihan älyttömän rasittavaa. Käytän itse hastägejä lähinnä vitsillä. Minua ei edes kiinnosta valokuvat, jos ne ovat räpsyjä. Otan itse räpsyjä hetkistä, jotka ovat hauskoja siinä hetkessä, ja jaan, mutta kaikki se menee hyvin nopeasti ohi. Itse asiassa liityinkin Instagrammiin vain seuratakseni alaikäisten kämppisteni herutuskuvia. Onneksi olen ratkaissut tämän ongelman niin, että lakkasin seuraamasta kaikkia instahuoraajia. Itse asiassa Instassa ei ole oikeastaan mitään kiinnostavaa. Jossain vaiheessa seurasin Lena Dunhamia, koska ajattelin, että hän olisi mielenkiintoinen, mutta ei.

4. Tilapäivitykset englanniksi jos englantisi on paskaa. Tässä on kaksi ajalajia. Ne, jotka tietää, etteivät osaa englantia, ja ne jotka luulevat osaavansa, vaikka lauseiden sanajärjestykset ovat Yoda-tasoa, tiettyjen sanojen oikeinkirjoitusta ei viitsitä tarkastaa, finglisismien rankka viljely... you name it. Yleisesti jälkimmäiset saattavat vaikuttaa ihan ookoilta, koska siellä saattaa välillä olla jokin tosi hieno sanakirjasta katsottu sana välissä. Ensimmäiseen lajiin menee taas ulkomaalainen, Suomessa asuva kaverini, joka ei ole koskaan vaivautunut opettelemaan suomea eikä englantiakaan kunnolla, hän ei halua tehdä mitään paskaa duunia (koska ei saa mitään duunia kun ei viitsi opetella mitään kieltä) joten on työttömänä - ja hänellä on kuitenkin hirveästi asiaa, ja yleensä asia koskee muuten sitä, että miten paska maa Suomi on ja miten paskasti täällä on asiat. (Tässä voi tietty kysyä, että miksi itse kirjoitan paskaa suomea. Koska #osaan_mutten_kerro ja #tää_on_mun_blogi.) Olen muuten ratkaissut em. ongelman sillä, että ko. tyyppien tilapäivitykset eivät tule fiidiini, mutta käyn välillä silti - muistaessani (joka on onneksi harvemmin ja harvemmin) - stalkkaamassa heitä ja tietenkin paheksumassa.

5. FB-kaverit, joilla on alle 100 kaveria, vaikka he ovat FB:ssä hyvin aktiivisesti. Koska muutaman kymmenen saa kerättyä helposti sukulaisista ja joistakin muutamasta vanhasta luokkakaverista, muutamasta vanhasta armeijakaverista ja ehkä kaverin vaimosta. Ja sitten kun tiedät, että olet sellaisen kaveri, joilla ei ole kovin montaa kaveri FB:ssä eikä myöskään IRL, niin siitä tulee myöskin vähän luuseriolo.

6. Tinder. Ensinnäkin se, että miten myöskin itsemurhahalut nousevat, kun selaan Tinderiä (jonka olen siis selannut jo monta kertaa loppuun, mutta aina jostain ponnahtaa lisää). Onpa rumia miehiä. Siis ikäisissäni. Ja selaan siis kuitenkin skaalalla 35-45, vaikka tosiasiallisesti kaikki yli 40 menevät saavat minut masentumaan vielä lisää.  Jos joku on edes yhtään hyvännäköinen, niin se on tyyliin 166-senttinen, niin kuin se yksi, jonka vahingossa satuin tapamaan Tinderin kautta, kun olimme sillä hetkellä samassa paikassa.  (Joka oli kyllä erittäin hauska tyyppi ja saatan tavata hänet uudelleenkin, koska voin hyvin olla ystäviä 166-senttisten kanssa.)

7. Blogini lukijat.

---

Olipas puhdistavaa!

Pre-death syndrome

Nyt kai voi jo sanoa, että selvisin kesälomasta ilman "mitään", kun kämppiksieni koulutkin alkavat maanantaina. En tehnyt mitään, en nähnyt mitään, en matkustanut minnekään. Vihaan itseäni aivan hiukkasen juuri tästä syystä - aivan kuin olisin haaskannut kesäloman, vaikka lomaahan se minulle ei tietenkään ole ollut yhdenkään päivän osalta.

Lomatoteutukseni on siis kuitenkin ollut sellainen, että jos on aamulla ollut kiva ilma, niin olen pistänyt työt jonkinlaiseen ruotuun ja ollut rannalla viimeistään puolenpäivän aikaan. Sitä ennen kaikki urheilusuoritteet hoideltuna. Siellä länkytystä ystävien kanssa, piknikkiä, auringonottoa, torkkumista, kirjan lukemista. Kännykkä pitää huolen sähköpostien tsekkailuista ja vastailuista. Sitä ehkä nelisen tuntia, enempää ei kyllä jaksa. Kotiin tullessa ehkä parisen tuntia oikeasti töitä, sitten illan seikkailut ja töitä taas illalla myöhemmin tai yöllä. Ja joinakin päivinä sitten kellon ympäri, kun toteutus kusee ja kunnolla.

Rentoa siis kaikin puolin. Rennohkoa. Silti samalla koko ajan jossakin takaraivossa on tököttänyt sellainen jatkuva pieni  vitutus. Osittain tiedän mistä, osittain ei mistään syystä.

Koska kaikissa hyvissä tarinoissa on hyvä otsikko, alku, keskikohta ja lopetus, niin tässä ei ole mitään niistä, joten tämä blogipostaus loppuukin juuri tähän  ----->.

(olisi ehkä pitänyt odottaa, että tulee jotain suurta sanottavaa)